Viime aikoina ulkonäköön liittyvät ahdistukset ovat nousseet taas syystä jos toisesta pinnalle. Yleinen ulkonäön korostaminen ei ole yleensä haitannut minua, olen kuitenkin kuvitellut ihan keskiverrosti silläkin asteikolla pärjääväni ja muiden asioiden olevan lopulta tärkeämpiä. Varsinkin viime aikoina olen kuitenkin törmännyt usein miespuolisiin henkilöihin, jotka nostavat ulkonäön korkealla asteikossaan. Kyseessä on vielä älykkäitä ja järkeviä miehiä, sellaisia joiden kaltaisten kanssa voisin kuvitella parisuhteen olevan mahdollinen. Tänään asiaa vauhditti eräs pitkäaikainen nettituttuni, joka useinkin minulle jauhaa naisten ulkonäöstä. Hän kommentoi alkaneen Unelmien Poikamiehen morsianehdokkaita ja kyllähän sen selvästi näki, minkä vaikutuksen osa naisista häneen teki. Vaikka kyseisen ihmisen kanssa koskaan en ole yrittänyt tai halunnut parisuhdetta, tuntui silti hieman pahalta miettiä että itse ei koskaan hänen standardeihinsa yltäisi.

Toinen on vaikuttanut aivan suunnattomasti itsetuntooni, valitettavasti huonontavasti. Tuntuu niin karulta ajatella, että ulkonäkö kuitenkin loppujen lopuksi on se asia, millä on merkitystä. Vaikka kuinka henkisesti sujuisi, olisi yhteyttä ja kaikkea, silti pääpaino on siinä että pitäisi pukeutua viimeisen päälle muodikkaasti ja laittaitua joka aamu tuntikausia. Että se on lopulta asia, millä on suunnattomasti merkitystä. Kerran, suurimman ulkonäkökeskustelumme jälkeen puhelussa, jossa hän vähän selitteli omaa purkaustaan, hän sanoi jotakin oleellista: ”Exsällenikin pauhasin aina ajattelun merkityksestä”. Tuo ja monet muutkin kommentit niin selkeästi osoittivat sen, että ulkonäköni ja siitä huolehtiminen eivät olleet hänen mielestään riittäviä. Oleellisimmat asiat parisuhdekumppanissa hänelle olivat itsestään huolehtiminen ja keskusteluvaste. Exsä ilmeisesti täytti ensimmäisen täydellisesti toisen kärsiessä, minulla puolet taas menivät päinvastoin.

Pikkuhiljaa kiinnitän enemmän huomiota, tartun pieniin kommentteihin ja vitsilläkin käytyihin keskusteluihin. Vähän aikaa sitten taisin jopa hieman ahdistua rintojen kokoa koskevasta keskustelusta, vaikka aina ennen olen suhtautunut vastaaviin täysin ragoimatta. En pidä tästä, vihaan sitä jos minun täytyy aloittaa ulkonäöstä stressaaminen muiden vuoksi. Haluaisin että itselleni kelpaaminen olisi tarpeeksi, että sen perusteella oikeasti kelpaisi myös jollekin toiselle.

Kaikista surullisintahan tässä on se, että koen toistaiseksi olevani sinut olemukseni ja ulkonäköni suhteen, suurimmaksi osaksi ajasta. Pidän ulkonäöstäni, kropastani ei löydy liikaa ahdistusta herättäviä kohtia ja toisinaan laittautuessani tunnen itseni jopa kauniiksi. En haluaisi stressata aiheesta tai miettiä sitä liikaa. Olisin suunnattoman onnellinen, jos ulkonäkö vain saisi olla, että kelpaisin sellaisessa tilassa minkä itse tunnen hyväksi. Silti koko ajan enenevissä määrin tuntuu, ettei ole tarpeeksi. Muutama lisägramma vyörätöllä tuntuu ahdistavalta ja vaikka muutaman kilon painonvaihtelu on minulle täysin normaalia, silti haluaisi pysyä niin laihana kuin mahdollista. Eikä sekään riitä, pitäisi olla myös trimmattu ja lihaksikas, selluliittia ei saisi olla ja mikään paikka mistään ei saisi roikkua. Ja kaikki tuo pelkästään sen vuoksi, että joskus kelpaisi jollekin merkitykselliselle.

Tuntuu hyvin julmalta ajatella, että loppujen lopuksi parisuhdekumppani tyytyisi ulkonäkööni. Että todellinen ideaali on jossain muualla, mutta minäkin tosiasioiden edessä välttäisin. Itse olen tiedostanut omien kunnon ihastumisien kohdalla, että se kumppani oikeasti muuttuu maailman komeimmaksi. Ei ehkä klassisella tavalla, mutta kuitenkin ulkonäköstä löytyy niin paljon pieniä kivoja vivahteita, jotka yhdistyvät mielen luomaan mielikuvaan. Onko vastaava kuitenkaan realistisesti mahdollista odottaa tai voiko sen varaan tuudittautua? Entä jos tavoittelemieni miesten ideaalit oikeasti ovat ulkonäön suhteen jossain niin sfääreissä, että minun pitäisi nostaa panostustasoani tuhottomasti yltääkseni siihen? Onko lapsellista ja turhaa kuvitella, että omana itsenään oikeasti kelpaisi?