”Luottaisin harkintakykyysi enemmän, jos tietäisin mikä sinut sai alunperin kiinnostumaan minusta.”

Hetki oli oikea. Tunnelmani oli hyvä, leikin sosiaalista. Huomasin sinut lähellä, päätin jutella jotain. Olimmehan puolituttuja vuosien takaa, lähiaikoina jopa kertaalleen tervehtineet.

Sinä osoitit kiinnostusta minuun, sinulta sai vastetta. Tylyä, eikö totta? Se on harvinaista, hyvin harvinaista. Koska hyvin harva oikeasti näkee minussa mitään suurempaa, kiinnostusta herättävää. Jälkeenpäin pohdin, oliko sinussa oikeasti jotain vai oliko kaikki ainoastaan sitä, että sinä tunnuit kiinnostuvan minusta. Lopulta, olihan sinussa paljonkin.

Totta kai tunsin kiinnostusta sinuun ennalta, viehätyin ulkonäöstäsi ja siitä, minkä vaikutelman loit. Ulkopinta, jonka olit tarkasti rakentanut, toki se vaikutti hyvin paljon. Kuitenkin, normaalissa juttelussa, kosketuksessa tanssiessa... Siinä oli jotain. Luonnollista, muistatko? Se on se yhteys, ehkä. Sen huomaa hyvin pienestä ja se jää mieleen.

Sinä iltana olin oikeasti valmis avautumaan kenelle tahansa, joka olisi jaksanut kuunnella. Sinä jaksoit, annoit sen verran vastetta että uskalsin aloittaa. Itse asiassa avautuminen oli hyvin harkittua. Olin miettinyt sitä alkuillasta ja kauan ennen sitä, tosin ajattelin kohteeksi erään toisen. Sen ihmisen, jolle ehkä tulevaisuudessa avaudun. Saattaisin aloittaa: ”Sinä näet minussa jotain, se on häkellyttävää”. Katsoa saanko häneltä mitään vastetta, joskus olen saanut. Sitten ehkä jatkaisin: ”Oletko koskaan tuntenut sitä, täydellistä yhteyttä..?”.

Kun aamukuudelta kömmin sänkyyni, toisen viereen, mietin mitä hittoa oikein oli tapahtunut.