ja ihan oikeasti, jos ei itsensä eteen tee mitään, ja koe oikeasti itseään hyväksi

se toinen tyytyy _aina_

tämä on aivan itsestäänselvää

mieti nyt

omaat erinomaiset älynlahjat

koulutuksen

yhteiskunnallista infraa

osaat kokata

tykkäät suliksesta ja jonkkaat

sisältöä

sitten vaan keksit klikin mikä aiheuttaa initiaation

joka on ?

Aihe, johon varmasti tulen palaamaan myöhemmin. Aika karu viestihän se on kuulla: ”Vika siihen, että olet yksin, löytyy ulkonäöstäsi. Miten paljon olet valmis panostamaan ja uhraamaan sen puolesta, että löydät vielä parisuhteen?”

Määritelmiä toisen suusta suoraan. Priimäärejä vaatimuksia kumppanin suhteen on ainoastaan kaksi: se, että hän huolehtii terveydestään ja ulkonäöstään parhaansa mukaan sekä keskusteluvasteen olemassaolo. Nopeasti pääteltynä, kummankohan minä tässä nyt feilaan? Sivulauseiden ja huumorin takaa se toki on käynyt ilmi aiemminkin, osittain myös harvoja asioita joista olen aidosti loukkaantunut. Ulkoiset raamit pitää olla kunnossa, pitää olla edustava ja aiheuttaa huomiota. Minä en ole sillä saralla riittävästi, parantaa pitäisi huimasti.

Edes teoriassa, voisiko sellainen vaihtokauppa tehdä onnelliseksi? Jos hyväksyy sen, että toinen vaatii ulkonäöltä tietyn tason ja itse suostuu sen toteuttamaan. Onko se liikaa uhrattu parisuhteen puolesta, jos muilta osin kaikki olisi täydellisesti? Kuitenkin, tällä hetkellä itse olen kohtuullisen tyytyväinen ulkonäkööni ja se, mitä eniten maailmassa haluaisin, olisi se, että ulkonäöllä ei olisi merkitystä. Voisinko olla parisuhteessa, jossa nykyinen olemukseni ei olisi riittävä, vaan selvästi vaadittaisiin parempaa? Että se oikeasti olisi ehtona parisuhteen olemiselle? Sehän vaatisi suunnattomasti. Myöntää toiselle, että tässä olen, muokkaa minusta sellainen kuin haluat. Nöyrtyä, alistua sille että aina on tietyt standardit ja ehdot olemassa ja niihin on pakko pyrkiä.

Tottakai ulkonäöstä huolehtiminen ja toisen mielestä hyvältä näyttäminen ovat asioita, jotka ovat itsellekin tärkeitä. Miten vikaan kuitenkin mennään silloin, kun ne eivät ole lisäarvoa vaan alkuehtoja suhteen toimimiselle? Tuntuu täysin eri asialta panostaa ulkonäköönsä silloin, kun tuntee tulevansa hyväksytyksi joka tapauksessa, verrattuna siihen että sitä vaaditaan. Huijaanko kuitenkin itseäni, jos yritän kuvitella että ulkonäöllä ei oikeasti ole väliä?

Tietyt ajatukset nousevat vääjäämättä. Voiko se oikeasti olla niin, että kaikki epäröinti ja jähkääminen johtuvat ulkonäöstä? Että jos oikeasti nöyrtyisin ja alkaisin kiinnittää huomiota, panostaisin kunnolla, toisen arvostus ja kiinnostus nousisivat? Että sen kautta muuttuisin kompromissista ideaaliksi? Ajatushan on täysin järjetön ja tyhmä. Se edustaa mallia, jota aina olen vahvasti vastustanut. Perkeleen miehet, jotka eivät hyväksy naisiaan sellaisina kuin ovat! Tämähän on tilanne, johon koskaan en kuvitellut joutuvani. Kuinka naiivi sitä osaakaan olla... Jos se henkinen yhteys löytyy, ei fyysisyydellä ole niin paljoa väliä! Paskat.

Illan loppuun vielä puhelu: ”Ymmärräthän sinä, että pauhaan ainoastaan niille ihmisille joilla on merkitystä, joista välitän?”