Sairaalassa ollessa hoitohenkilökunnan toimintaan ehti kiinnittää huomiota, varsinkin kun sama hoitaja oli vuorossa enintään kaksi kertaa siellä viettämäni neljän vuorokauden aikana. Kuinka suuri ero onkaan sillä, miten potilaaseen suhtaudutaan ja miten pienillä asioilla oikeasti on merkitystä. Suurin osa hoitajista oli hyviä ja päteviä, muutama aivan loistava, mutta myöskin muutama negatiivisia tunteita aiheuttava. Yhä enemmän huomaan, miten tärkeää on kokemus tulla kuulluksi ja otetuksi huomioon. Tiedän, että hoitohenkilökunta on kiireistä ja varsinkin viimeisinä päivinä osastolla oli hyvin paljon potilaita, jotka hoitajia tarvitsivat minua enemmän. Kuitenkin itsekin hoitoa sain silloin, kun sitä ihan oikeasti tarvitsin ja siitä olen kiitollinen. Silti useampaan otteeseen minusta tuntui, että minut vain unohdettiin huoneeseen makaamaan. Hoitaja kävi muutaman kerran päivässä tuomassa nopeasti lääkekipon ja oli samantien mennyt.

Eräs merkitystä saanut tapahtuma oli uuden lääkärin käynti. Olin ollut koko yön hyvin surkeana, miettinyt kaikkea mahdollista sekä henkilökohtaiseen elämään että terveydetilaani liittyen. Onnistuin kuvittelemaan itselleni diagnoosin, joka ei lopulta pitänyt paikkansa. Kuitenkin, koko aamun odotin lääkärinkiertoa että olisin saanut jotain selvyyttä asiaan sekä yleisestikin olotilaani. Aiemmin minua hoitanut lääkäri oli aina hyvin perusteellinen ja selvitti terveydetilaa useammaltakin kannalta. Tuona aamuna (tai päivänä, kun lääkäri lopulta saapui) oli kuitenkin viikonlopun päivystäjä vuorossa. Hän viipyi luonani vain pari minuuttia, kertoi vain nopeasti tuomionsa (= en vieläkään pääsisi kotiin), ei ollut täysin perillä kaikista arvoistani ja suhtautui diagnoosiepäilyyni nopealla sivuuttavalla kommentilla. Tuo yhdistettynä edellisenä päivänä olleeseen (mies)hoitajaan, joka ei oikeasti kertaakaan pysähtynyt kuuntelemaan, aiheutti suunnattoman reaktion. Turhautuminen, tunne siitä, että ei tule yhtään kuulluksi, ettei saa vastauksia joita olisi kauan kaivannut.

Kuinka suuri merkitys sillä onkaan, että edes hieman tuntee tulevansa kuunnelluksi. Kaikista herkistävin hetki oli lopulta se, kun pahimman yön luonani viettänyt hoitaja tuli uudestaan vuoroon parin päivän päästä. Tuona yönä hän suhtautui minuun suunnattoman empaattisesti ja kulki tarkistamassa vointiani hyvin usein, hänestä jäi suunnattoman miellyttävä mielikuva. Kun hän myöhemmin palasi päivävuoroon, oli hän ensimmäinen hoitaja hyvin pitkään aikaan, jolla oli aikaa istua luonani edes muutama minuutti ja kysyä, miten minulla menee. Koko hänen siinä olon ajan taistelin hyvin kovasti kyyneliä vastaan, niin suuri tunneraktio aiheutui siitä, että joku oikeasti oli hetken kiinnostunut. Viivyin suihkussa ylimääräiset kymmenen minuuttia vain sen vuoksi, että olisin saanut itkuni lakkaamaan.

Sairaalassaoloni viimeiset päivät olivat erityisen tunnepitoisia, valitettavasti enemmän negatiivisessa mielessä. Ehdin miettiä liikaa tämänhetkistä suhdetilannettani, tulla siinä niin vahvasti tulokseen, että en koskaan tule saamaan haluamaani. Lisäksi sairastamisen aiheuttama ärsytys ja turhautuminen ja yliherkkä suhtautumiseni hoitohenkilökuntaan aiheutti sen, että vietin hyvin pitkät ajat itku kurkussa yrittäen vain keksiä jotain muuta ajateltavaa. Loppuajan olin lisäksi sen verran hyvässä kunnossa, että ajatteluun ja synkistelyyn riitti voimia oikein hyvin.

Miksi asioihin pitää aina reagoida itkemällä? Elämä olisi niin paljon helpompaa, jos tilanteissa, joissa tuntee tulleensa kohdelluksi epäasiallisesti, voisi nousta aito raivo ja vitutus sen sijaan, että lähes purskahtaa itkuun. Samoin, vaikka kiukku nousisi, sen ilmaiseminen on vain niin suunnattoman vaikeaa. Mielessäni kiukkusin tuhottomasti toiselle, tiesin täsmälleen mitä pitäisi sanoa ja kuinka ilmaista se, miten pettynyt ja surullinen olin kaikesta. Siitä, ettei hän kertaakaan käynyt katsomassa ja muutenkin täysin tyhmästä tilanteestamme, joka ei hänen puoleltaan tunnu sisältävän yhtään mitään tunteita. Kuitenkin, jo noita asioita miettiessäni tiesin varmasti, etten niitä koskaan tulisi hänelle sanomaan. Vaikka yrittäisin, en osaisi olla vihainen vaan purskahtaisin itkuun tunnekuorman vain ollessa niin suuri.

Niin, ja mitä tällä hetkellä? Sama vanha meno jatkuu. Muutama ilta nyt yhdessä, kuitenkin tarkasti kaverillisesti ja ilman vakavampia keskustelunaiheita. Jossain kuitenkin kytee hyvin suuresti olo, että ei tämä näin voi jatkua. Muutoskin tuntuu vain niin suurelta toteuttaa.