Paljon on vettä virrannut, aikaa kulunut, ajatukset muuttuneet. Luin blogini kirjoituksia hämääntyneenä, muistot niin todellisista tunteista jotka kuitenkin ovat jo väistyneet jonkun muun tieltä.

Menneen vuoden aikana on tapahtunut aivan suunnattomasti, olen tavannut uusia ihmisiä, kohdannut pelkoja ja vaihtanut elämäntilannetta niin monesti että hieman jo huimaa. Muistan hyvin selvästi ajatukseni vuosi takaperin. Olin parisuhteessa, joka ei kuitenkaan kaikilta osin ollut sellainen kuin sen pitäisi olla. Joulun aikaan ajatuksissani oli vahvana se, kuinka ihanaa ja hienoa on kuitenkin omata joku ihminen, joka ja jolle on se merkityksellisin. Minulla oli hyvin suuri pelko ja tunne siitä, että en enää koskaan haluaisi viettää yhtään joulua yksin. Ajatus uudelleen yksin jäämisestä oli suunnaton mörkö, joka aiheutti suurta ahdistusta ja pelkoa ja säteili myös silloiseen parisuhteeseen. Loppujen lopuksi tunne oli perin sietämätön, vallitseva olotila oli hyvä, mutta kuitenkin takaraivossa väijyi ajatus siitä että se ei tule kestämään, että kaikki on vain väliaikaista ja jokin muu odottaa vielä sen takana.

Sitten tapasin ihmisen, joka herätti kaikki ne tunteet joiden kuvittelin jo olleen haudattu syvälle menneisyyteen. Heräsin eloon, erosin, olin hetken suunnattoman onnellinen ja kuvittelin tulevaisuuden näyttävän valoisammalta kuin ikuisuuksiin. Lopulta kohtasin kaikista suurimman pelon, yksinäisyyden. Enkä musertunut tai tuhoutunut, vaan olen tällä hetkellä entistä voimakkaampi ja eheämpi. Opin jälleen suunnattomasti siitä, että yksinkin on ihan hyvä. Aihe vaatii edelleen suunnattomasti työstämistä ja ajattelua, mutta edistystä on tapahtunut jo huimasti.

Entä nyt? Jos kesällä sain muistutuksen siitä, miltä tuntuu oikeasti totaalisesti hurahtaa toiseen ihmiseen, koen tällä hetkellä sitä päinvastaista. Miltä tuntuu, kun joku ihan oikeasti välittää, on hurahtanut, pitää suunnattoman kauniina ja hienona ja kaikkea mahdollista. Nauttii seurasta eikä ole koko ajan menossa pois, läheisyys ja sen tarve on suurta molemmin puolin. Se on suunnattoman eheyttävää ja mukavaa. Se osoittaa, että en sittenkään ole halunnut tai toivonut liikoja, että tällaista on olemassa ja sen voi saavuttaa. Toinen osapuoli on vielä ihminen, jota arvostan ja kunnioitan kovin. Tykkään mielipiteistä, keskusteluista, yhdessäoleminen on rauhallista ja seesteistä.

Taustalla kuitenkin, hyvin vahvana, on tuntemus siitä, että onko tämä tilanne nyt täsmälleen sama kuin kesällä toisen kanssa, päinvastaisilla rooleilla? Kun kuitenkin jokin puuttuu, täysin ei kykene. Kuinka paljon toivoisinkaan, että tunteita voisi käskyttää tai säädellä itse. Tilanne on jotain epämääräistä, kuitenkin tunteet puolin ja toisin kai tiedossa ja tiedostettuina. Ironisesti ihan kaikki ei ole päinvastaista kesään verrattuna. Tälläkin kertaa minulle on nimittäin sanottu, että suhde jatkuu niin kauan kuin minä sitä haluan. Ratkaisu on minun käsissäni, niin kauan kuin minulla on hyvä olla.

Kaiken kaikkiaan kuitenkin, tästä voi tulla vielä perin kiva vuosi. Ehkä tämä blogiki päivittyy hieman useammin taas hetken aikaa.

Viime aikoina ulkonäköön liittyvät ahdistukset ovat nousseet taas syystä jos toisesta pinnalle. Yleinen ulkonäön korostaminen ei ole yleensä haitannut minua, olen kuitenkin kuvitellut ihan keskiverrosti silläkin asteikolla pärjääväni ja muiden asioiden olevan lopulta tärkeämpiä. Varsinkin viime aikoina olen kuitenkin törmännyt usein miespuolisiin henkilöihin, jotka nostavat ulkonäön korkealla asteikossaan. Kyseessä on vielä älykkäitä ja järkeviä miehiä, sellaisia joiden kaltaisten kanssa voisin kuvitella parisuhteen olevan mahdollinen. Tänään asiaa vauhditti eräs pitkäaikainen nettituttuni, joka useinkin minulle jauhaa naisten ulkonäöstä. Hän kommentoi alkaneen Unelmien Poikamiehen morsianehdokkaita ja kyllähän sen selvästi näki, minkä vaikutuksen osa naisista häneen teki. Vaikka kyseisen ihmisen kanssa koskaan en ole yrittänyt tai halunnut parisuhdetta, tuntui silti hieman pahalta miettiä että itse ei koskaan hänen standardeihinsa yltäisi.

Toinen on vaikuttanut aivan suunnattomasti itsetuntooni, valitettavasti huonontavasti. Tuntuu niin karulta ajatella, että ulkonäkö kuitenkin loppujen lopuksi on se asia, millä on merkitystä. Vaikka kuinka henkisesti sujuisi, olisi yhteyttä ja kaikkea, silti pääpaino on siinä että pitäisi pukeutua viimeisen päälle muodikkaasti ja laittaitua joka aamu tuntikausia. Että se on lopulta asia, millä on suunnattomasti merkitystä. Kerran, suurimman ulkonäkökeskustelumme jälkeen puhelussa, jossa hän vähän selitteli omaa purkaustaan, hän sanoi jotakin oleellista: ”Exsällenikin pauhasin aina ajattelun merkityksestä”. Tuo ja monet muutkin kommentit niin selkeästi osoittivat sen, että ulkonäköni ja siitä huolehtiminen eivät olleet hänen mielestään riittäviä. Oleellisimmat asiat parisuhdekumppanissa hänelle olivat itsestään huolehtiminen ja keskusteluvaste. Exsä ilmeisesti täytti ensimmäisen täydellisesti toisen kärsiessä, minulla puolet taas menivät päinvastoin.

Pikkuhiljaa kiinnitän enemmän huomiota, tartun pieniin kommentteihin ja vitsilläkin käytyihin keskusteluihin. Vähän aikaa sitten taisin jopa hieman ahdistua rintojen kokoa koskevasta keskustelusta, vaikka aina ennen olen suhtautunut vastaaviin täysin ragoimatta. En pidä tästä, vihaan sitä jos minun täytyy aloittaa ulkonäöstä stressaaminen muiden vuoksi. Haluaisin että itselleni kelpaaminen olisi tarpeeksi, että sen perusteella oikeasti kelpaisi myös jollekin toiselle.

Kaikista surullisintahan tässä on se, että koen toistaiseksi olevani sinut olemukseni ja ulkonäköni suhteen, suurimmaksi osaksi ajasta. Pidän ulkonäöstäni, kropastani ei löydy liikaa ahdistusta herättäviä kohtia ja toisinaan laittautuessani tunnen itseni jopa kauniiksi. En haluaisi stressata aiheesta tai miettiä sitä liikaa. Olisin suunnattoman onnellinen, jos ulkonäkö vain saisi olla, että kelpaisin sellaisessa tilassa minkä itse tunnen hyväksi. Silti koko ajan enenevissä määrin tuntuu, ettei ole tarpeeksi. Muutama lisägramma vyörätöllä tuntuu ahdistavalta ja vaikka muutaman kilon painonvaihtelu on minulle täysin normaalia, silti haluaisi pysyä niin laihana kuin mahdollista. Eikä sekään riitä, pitäisi olla myös trimmattu ja lihaksikas, selluliittia ei saisi olla ja mikään paikka mistään ei saisi roikkua. Ja kaikki tuo pelkästään sen vuoksi, että joskus kelpaisi jollekin merkitykselliselle.

Tuntuu hyvin julmalta ajatella, että loppujen lopuksi parisuhdekumppani tyytyisi ulkonäkööni. Että todellinen ideaali on jossain muualla, mutta minäkin tosiasioiden edessä välttäisin. Itse olen tiedostanut omien kunnon ihastumisien kohdalla, että se kumppani oikeasti muuttuu maailman komeimmaksi. Ei ehkä klassisella tavalla, mutta kuitenkin ulkonäköstä löytyy niin paljon pieniä kivoja vivahteita, jotka yhdistyvät mielen luomaan mielikuvaan. Onko vastaava kuitenkaan realistisesti mahdollista odottaa tai voiko sen varaan tuudittautua? Entä jos tavoittelemieni miesten ideaalit oikeasti ovat ulkonäön suhteen jossain niin sfääreissä, että minun pitäisi nostaa panostustasoani tuhottomasti yltääkseni siihen? Onko lapsellista ja turhaa kuvitella, että omana itsenään oikeasti kelpaisi?

Pohdiskelisin ja kiroaisin toisen minulle luomia ulkonäköpaineita. Mielessä liikkuu usein epäilys siitä, että oliko minun ulkoinen olemus ja siitä huolehtimisen taso se suurin asia, mikä sai toisen epäilemään tuntemuksiaan ja mahdollisuutta parisuhteeseen. Toisaalta käsitän, että se ei oikeasti voi olla niin merkityksellistä (jos tunteet olisivat oikeasti olemassa jne. enkä nyt haluaisi niin kauhealta ajatella näyttäväni), mutta toisaalta hänen ilmaisemansa mielipiteet saattaisivat antaa olettaa asian olevan juuri niin. Tottakai mietin myös sitä, että hän avoimesti myönsi ettei nykyisensä kanssa kaikilta osin ajatukset kohtaa, kuitenkin nykyisessä on parisuhdemielessä ajateltuna jotain enemmän kuin minussa. Karuja ajatuksia kaikki tällaiset.

Mielessä on pyörinyt myös metakirjoittelu tämän blogin tavoitteista. Tarkoituksella olen tällä kertaa pitänyt hyvin matalaa profiilia, en ole edes yrittänyt luoda kontakteja muiden blogien pitäjiin tai kommentoinut muualla. Haluan pitää blogin mahdollisimman stressivapaana, en jaksaisi alkaa miettiä lukijamääriä tai päivitysten väliaikoja tai mitään muutakaan. Toisaalta olen ilahtunut muutamasta kommentista, joita olen saanut ja kaipaan tiettyä vastavuoroisuutta myös tähän touhuun. Siltikin, päivityksiä tulee harvakseltaan, oman kykenemisen ja tarpeen mukaisesti.

Arvostukseni toisia ihmisiä kohtaan saisi myös osansa pohdinnoista. Tajusin tässä eräänä päivänä, miten hyvin eri tavalla suhtaudun eri ihmisistä lähtöisin oleviin mielipiteisiin ja aikomuksiin. Vaikka kyseessä olisi sama asia, eri ihmisen tekemänä se olisi joko järkevää tai naurettavaa. Varsinkin tuumiskelin parisuhdekumppaneitani, sekä Entinen että toinen ovat molemmat olleet ihmisiä, joiden mielipiteisiin ja tekoihin luotan erityisen paljon. Onko se peräisin tunteistani heitä kohtaan vai ovatko tunteeni heitä kohtaan osaltaan peräisin juuri siitä, että kykenen heidän arvostelukykyyn ja olemukseen niin paljon luottamaan? Kumpi oli ensin, muna vai kana?

Treffailu ja uusiin ihmisiin tutustuminen on myös ollut hieman tapetilla. Viime viikkoina olen tutustunut erääseen uuteen ihmiseen, jonka kanssa jutut toimivat ja muutenkin vaikuttaa mukavalta. Se lopullinen tunne kuitenkin puuttuu, minkä olemme todenneet olevan molemminpuolinen ajatus. Itseanalyysi nostaa päätään, huomaan kuinka paljon omalta osaltani tuollaisiin tilanteisiin liittyy feikkaamista ja tiettyä näyttelyä. Ihmisiä, joita kohtaan jotain aidosti tuntisi, on vain niin harvassa että olen tottunut käyttäytymään tietyn ”parisuhdemallin” mukaisesti myös sellaisten ihmisten kanssa, jotka eivät oikeasti sytytä. Tämä on aihe, johon toivottavasti muistan palata tulevaisuudessa, siinä saattaa olla asioita jotka on hyödyllistä ajatella auki.

Jo pitkään elämäni on ollut hyvin hektistä, olen tahallaankin kasannut itselleni velvollisuuksia ja tekemisiä vaikka kuinka. Osaltaan se on pakoreaktio, karkumatka pelottavaa yksinäisyyttä vastaan. Pikkuhiljaa kuitenkin alan tiedostaa, ettei tämä taida olla se paras tie kulkea kuitenkaan. Olen hieman hämääntynyt, sillä koskaan aiemmin sellainen tilanne ei ole ollut lähelläkään, että sosiaalisuus olisi ollut liiallista kohdallani, että asia josta elämääni pitäisi karsia olisi ihmisten näkeminen. Yleensä olen kärsinyt yksinäisyydestä ja sosiaalisuuden puutteesta. Toisaalta nautin olotilastani, mutta jokin ääni sisällä käskee rauhoittumaan ja oikeasti käymään ajatukset ja tunteet läpi, myöskin suremaan kun siltä tuntuu ja järjestämään elämää tasapainoiseen suuntaan.

Paljon potentiaalista kirjoitettavaa, viimeisimpään kappaleeseen viitaten ei kuitenkaan tarpeeksi aikaa selkeyttää ajatuksia ja siirtää kirjalliseen muotoon. Tulevaisuudessa vielä, ehkäpä palaan syvemmin joihinkin nyt mainituista.

Pakoon voi juosta aikansa, mutta lopulta jalat väsyvät ja menneisyys lähestyy takaapäin koko ajan kiihtyvällä tahdilla. Viimeiset pari viikkoa olen onnistunut pitämään itseni kiireisenä, ollut hyvinkin sosiaalinen ja iloinen. Hetkittäin jopa mietiskellyt, että näinkös nopeasti oikeasti pääsin suurimmasta murheesta yli. Olan takana se kuitenkin kolkuttaa, vihdoin sai kiinni ja veti hetkeksi murheellisiin mielenmaisemiin. Toisaalta aikaa on kulunut sen verran, että koko tapahtumasarjaa voi katsella hieman analyyttisemmin, toinen jalka ulkopuolella.

Yksi määrittävä asia toisessa oli hänen ajatuksensa, maailmankatsomuksensa ja niiden ehdottomuus. Hänen maailmansa oli synkkä ja toivoton. Yksi suuri kiehtova ominaisuus oli se, että hän kykeni mielipiteillään haastamaan omat ajatukseni ja jollain tavalla ehkä pysyvästikin muokkasi maailmankatsomustani. Se oli asia, mitä olin oikeastaan pitkään kaivannut ja toisaalta edelleen haeskelen. Ajan kuluessa ajatukseni ovat selkiytyneet ja olen ehkä yhä enevissä määrin kyennyt itse pureksimaan ajatukset läpi ja hyväksymäni osat jollain tavoin itselleni omaksumaan. Kokonaisuudessaan toisen maailmankatsomus on kuitenkin sen verran julma, että sitä noudattamalla elämä ei kovin onnelliselta vaikuta.

Nyt kun olen aiheesta muutaman ihmisen kanssa puhunut, kommentit ovat olleet yllättävän yhtenäisiä. "Juu, kuulostaa juuri rikkiolevan ihmisen ajatuksilta", "Minullakin oli tuo vaihe joskus". Se on asettanut toisen elämänkatsomuksen arviointiani hieman uuteen uskoon, vaikka sitä aiemminkin itsekseni pohdiskelin. Vaihe pelkästään, jotain mitä hänen tilanteessaan oleva ehkä väkisinkin ajautuu ajattelemaan ja jonka vastaanottajaksi minä satuin osumaan. Vahva ehdottomuus on myös havaittavissa, tunnistan sen omista ajatuksistani Entisen jälkeen, vaikka olen tajunnut sen olevan katoavaista. Vanhat totuudet pitävät paikkansa, loppujen lopuksi elämä on hyvin mitäänsanomatonta ja latteaa, suuret draamat kuihtuvat ja jäljelle jää semionnellisia perheenisiä ja virkamiehiä.

Muistan hyvin ajatukseni Entisestä eron aikaan, kuinka kuvittelin hänen olevan oikeasti kykenemätön parisuhteeseen, niin sekaisin ja rikki että koko loppuelämä olisi vaikeaa ja onnetonta. Kuitenkin tällä hetkellä hän elää onnellisesti parisuhteessa, käy töissä ja suunnittelee asunnon ostoa kuten kuka tahansa muu. Hyvin varmasti täsmälleen sama käy toisenkin kanssa, hän pääsee kriiseistään yli ja joskus havahtuu elävänsä sitä keskiluokkaista elämää, mitä tällä hetkellä yli kaiken halveksii. Viitteitä siitä oli olemassa jo viimeisessä puhelussamme, jossa hän hieman kertoili uuden tytön aiheuttamista muutoksista itsessään. Mutta elämä on, hyvin rankan ja katkeran maailmankuvan elättäminen on raskasta ja kuluttavaa. Kukaan ei sellaista ikuisesti jaksa.

Hyvin outoa. Yksi asia, mikä osaltani toiseen liittyi vahvasti, oli seksi ja seksuaalisuus. Tunteiden laatu toi lisää sille saralle hyvin paljon ja tietyissä muodoin seksi tuntui paremmalta kuin kenenkään kanssa aiemmin. Eräs surun aihe välien viiletessä oli se, että kuvittelin etten vastaavanlaista seksiä kykenisi pitkään aikaan harrastamaan. Kuitenkin, tällä hetkellä ajatus seksistä toisen kanssa tuntuu lähinnä ahdistavalta. Siinä oli omat ongelmansa, joiden nyt vasta tajuan olleen hyvinkin suuria mörköjä ja aiheuttaneen epävarmuutta. Tietyt tapahtumat viikonlopun aikana indusoivat tätä ajatuksenkulkua hyvinkin paljon... Kuitenkin, tästäkin huomaan jälleen kerran sen, miten nopeasti mieli muuttuu ja muokkautuu vallitsevaan tilanteeseen. Perin lohdullista, kun oikein sitä ajattelee.

 

Kirjoittaminen on vaikeaa, aikaavievää ja itseanalyysia vaativaa. Monta eri aihetta on ollut, joiden purkaminen ehkä olisi hyödyttänyt, mutta en vain ole jaksanut. Ajat ovat epämääräiset, vielä ei oikein tiedä mitä tulevaisuus tuo tullessaan. Pitkästi on kulunut aikaa siitä, kun viimeksi olen ollut tässä tilassa, sinkkuna, ilman ketään erityistä johon nojata. Tai no, miten pitkä aika muutama vuosi oikeastaan on?

Edellinen blogini käsitteli loppujen lopuksi hyvinkin paljon yksinäisyyttä, toki kulminoituen kaipaukseen suhteesta. Hieman pelolla olen miettinyt, että loppujen lopuksi noista tunnelmista irrottautuminen aikanaan johtui vahvasti yhdestä ihmisestä. Ihmisestä, jonka kanssa ensin olin ystävä, sitten jotain epämääräistä ja lopulta lähes vuoden parisuhteessa. Suhde loppui keväällä, aihe oli ilmassa ja keskusteluissa hyvinkin kauan, kunnes toisen tapaaminen lopulta pakotti tekemään ratkaisun. Eron jälkeen toinen täytti elämääni, viime aikoihin asti. Nyt huomaan pitkästä aikaa olevani taas yksin, yksinäisenä, hieman peläten vanhojen tuntemusten nousevan pintaan.

Kovasti olen miettinyt, kuinka paljon juuri se yhden erityisen ihmisen ilmaantuminen ja läsnäolo lopulta vaikuttivat elämäni muutokseen edellisen blogin loppumisen aikoihin. Tuolloin tapahtui paljon muutakin, hyviä asioita ja uusia elinpiirejä. Elämäni perusta on tällä hetkellä hyvin paljon erilainen kuin tuolloin, tarkoittaako se sitä, että kykenisin olemaan seesteinen ja tyytyväinen myös yksikseni, vai palaako suunnaton kaipuu jotain kohtaan kuitenkin esiin? Se ainakin on varmaa, että elämäni pitää taas muokkautua johonkin uuteen järjestykseen, missä se ei vähään aikaan ole ollut. Toivottavasti tuo järjestys olisi siedettävä, jopa miellyttävä.

Mieli unohtaa yllättävän nopeaa. Välien katkaiseminen toiseen on ehdottomasti ollut hyvä ratkaisu, enää ei tarvitse toivoa tai arpoa. Tottakai kaipaan, paljonkin toisinaan, mutta ensimmäisten päivien ahdistus ja ikävä on väistynyt muun elämän tieltä. Tietyllä tapaa olen hyväksynyt sen, etten voi häntä saada, toisaalta sisäistänyt huomion yleisistä käyttäytymismalleista, joihin hän niin hyvin solahtaa ja joita vastaan on turha taistella. Kaikista pahinta oli aika, jolloin oli yhteyksissä hieman, juuri sen verran että muisti miten hyvin kaikki loksahtavat, toisaalta niin vähän että koko ajan olisi halunnut enemmän. Nyt kun yhteisestä olemisesta ei ole muistutusta, hiipuvat muistot koko ajan kauemmaksi. Hyvä niin.

Sekavaa, tämä päivitys, ajatukset, koko oleminen tällä hetkellä. Muuta ei kuitenkaan ole tarjolla, joten näillä mennään.