Hiljaiseloa on ollut pidempään kuin aiottu, syynä sairastelua ja lopulta keikka sairaalassa (ei mitään vakavaa, hieman liikaa villiintyneitä bakteereja vain).

Kun jo hieman terveempänä makaa sairaalassa toimettomana, on aikaa ajatella liikaakin. Kuinka suuri olikaan halu tukeutua toiseen, täysin, kokonaan. Että olisi ollut se oikeus ja että siihen olisi vastattu aidosti tarjoamalla olka mihin nojata. Kyllähän se tiettyyn pisteeseen niin menikin, mutta taustalta ehkä huokui enemmän velvollisuudentunnetta kuin aitoa halua.

Neljä vuorokautta. Jos merkitystä olisi aidosti edes vähän, kai siinä ajassa edes kerran vaivautuisi katsomaan? Sen sijaan ainoastaan hataria lupauksia ja suunnitelmia, jotka eivät toteudu, petettyjä lupauksia soittaa ja anteeksipyytelyjä jälkikäteen.

”Sano vain, jos tarvitset jotain, kyllä minä sitten tulen ja tuon.”

Velvollisuudentunnetta? Yleistä ystävällisyyttä? En minä sellaista kaipaa. Haluan jotain aivan muuta, sellaista mitä en kuitenkaan voi saada. Tietyssä vaiheessa, ajatusten risteillessä selväjärkisenä tulin jälleen kerran lopputulokseen, että täysi välien katkaisu on ainoa oikea ratkaisu. Ettei tässä ole minulle mitään muuta kuin itsepetosta ja turhia toiveita. Lopetin yhteydenoton, varmaankin aika apeana vastailin toisen soittoihin. En oikein tiedä miten olla ja suhtautua. Kai aika näyttää.

On miellyttävä olotila, kun joskus kykenee aidosti sisäistämään sen, että oma elämä, ajatukset, tunteet menevät samoja ratoja kuin tuhansilla muillakin ihmisillä. Että itse ei ole mitenkään erikoinen, että nämä jutut ovat aidosti yleismaailmallisia. Hetkittäin tuon ajatuksen kirkkaana sisäistäminen tarjosi suurta lohtua ja tunteen, että itsellä ei ole merkitystä ja on ainoastaan osa jotain suurempaa. Katoavaa sekin olotila, valitettavasti.