Havahduin miettimään käyttäytymismallejani vaihteeksi hieman enemmän. Toistuvia, samoja kaavoja. Ovatko ne huonoja, pitääkö niistä päästä eroon? Vai ovatko ne vain osa minua, normaaliutta?

Viimeisin tapaaminen, se jäi kaihertamaan mieltä. Tunne on hyvin tuttu Entisen ajoilta, silloin se toistui lähes joka ilta. Pelko siitä, että toinen poistuu, kun ei itse sitä haluaisi. Toisaalta, jos toinen haluaa lähteä, ei haluaisi suunnattomasti mitään ehdotella, alistaa itseään sille että oikein suoraan kieltäydyttäisiin.

Kotiinlähtö leijui koko aamun ilmassa. Se oli vahvana, ja yhtä vahvasti yritin koko ajan taistella sitä vastaan ja tunsin jokaisen yhdessä vietetyn minuutin olevan voitto. Useampaan kertaan toinen hieman kyseli, että onkos sinulla nyt ajatusta jonkun tekemisestä, hänen pitäisi vielä kotonakin vaikka mitä... Eihän minulla ollut, jotenkin alitajuisesti varmaan välttelin suorien ehdotelmien tekemistä sillä en tiennyt miten ne otettaisiin vastaan. Kuitenkin, jälkeenpäin ajatellen sitähän saatettiin hakea, jotain yhteistä suunnitelmaa, tekemistä jonka varjolla omat velvollisuudet voisi heittää nurkkaan. Oma vasteeni oli vain lojua ja yrittää pitkittää kaikkea mahdollisimman paljon. Onnistuihan sekin, pitkälle iltapäivään.

Miksi kotiinlähtö, olemisen loppuminen, tuntuu niin pahalta? Luonnollista se on silloin, kun pitää lähteä töihin, minä aamulla tai toinen yöllä. Milloin tahansa muulloin se on aina väkinäistä, itse haluaisi jäädä mutta ei tiedä tahtoisiko toinen jo olla yksin. Toisinpäin, koskaan ei voi olla varma siitä, milloin aika on loppumassa jos toinen ei ole jäämässä yöksi. Ei voi luottaa siihen, että toinen oikeasti haluaisi olla pidempään, viettää enemmän aikaa. Kuitenkin niin on aiemminkin usein käynyt, tapaamisia peruttu, iltaunia menetetty.

Sitä en koskaan hallinnut Entisenkään kanssa. Ehkä sain yliannostuksen väärä lajia, sillä lähes kaikki iltamme päättyivät Entisen kotiinlähtöön, erinäisistä käytännön syistä johtuen. On ärsyttävää huomata, että ajan loppumisen pelkääminen vie ilon ajalta, jonka yhdessä viettää. Koko ajan laskee minuutteja ja tunteja, lopulta niitä on kuitenkin kulunut tuhottomasti eikä siitä ole jäänyt mitään käteen. Paljon helpompaa olisi, jos voisi nauttia ajasta joka on ja eron hetkellä tuntea hetken haikeutta, kuitenkin mukavaa aikaa takana.

Onko se kuitenki ainoastaan vasteen hakemista? Alitajuisesti sen huomaa, toinen ei täysin ole mukana. Itsensä pettämistä, ajattelee että jos toinen vielä hetken olisi, niin ehkä se merkitsisi jotain. Ehkä siinä ajassa hän antaisi sen vasteen, mitä niin koko ajan kaipaa. Eihän se kuitenkaan niin mene. Jos jotain tästä kaikesta on oppinut, niin sen, että omiin aistimuksiin pitää luottaa. Jos vetäytymisen ja vasteen puuttumisen aistii edes hieman, silloin se luultavasti on todellisuutta. Karua todellisuutta.

Ehkä tämäkin on vain merkki siitä, että parempi olisi kokonaan ilman..?