Unelma, jonka toteutumiseen ei ole uskonut. Parisuhde, aitoa ja vahvaa ihastumista sellaisena ettei vuosiin aiemmin. Tunne siitä, että tämä voisi oikeasti olla tässä. Siitä, että toinen ihminen on juuri se, jonka kanssa voisi loppuelämän viettää ja se toinenkin vaikuttaa vastaavasti ajattelevan. Ei koskaan enää yksin, yhteiset suunnitelmat ja tulevaisuus. Muuta asumaan luokseni, hitto vaikka heti!

Huipulta on pitkä matka alas. Elämän julmia hetkiä ovat ne, kun toiveet pikkuhiljaa sirpaloituvat. Täsmällinen hetki, jossa tajuaa että kaikki ei välttämättä menekään niin kuin on kuvitellut, pelko siitä että menettää kaiken minkä on hetken ajatellut omaavansa. Toisen vetäytyminen, hämäriä selityksiä siitä että sille on jokin muu syy kuin ilmeinen.

”Älä heittäydy minun varaan, älä rakenna elämääsi minun ympärille.”

Senhän minä juuri tein, hyvin vahvasti ja heittäytyen. Elin jo toivossa, että olisin saanut jotain pitkäksi aikaa, että olisin voinut rakentaa tulevaisuuteni sinun varaasi. Miten voit yhtäkkiä vaatia, etten niin saisi tehdä? Tyhmä minä, tyhmiä ajatuksia. Ethän sinä sellaiseen kykene.

Mitä nyt on? Kaikki unelmat ja kuvitelmat ovat romuttuneet. Enää en kuvittele ikuista onnea toisen rinnalla tai julista ihastumistani ympäriinsä. Kaikille olen sanonut, että se oli siinä, ei tullut mitään. Katkerana sinkkuna taas kerran. Itsekin olin jo luopunut kaikesta, viikon täysin romuna koko ajan taistelleen itkua vastaan. Silti jotain on jäljellä, otin lopulta ratkaisevan askeleen ja ehdotin. Toistaiseksi kuitenkin täysin määrittelemättä, Luulottelen, että kykenen nyt suhtautumaan tähän eri tavalla. Ei parisuhdetta, ei selitysvelvoitteita ulkopuolelle. Ei toiseen varaan laskettuja suunnitelmia, ei mitään oikeaa roolia elämässä. Kuitenkin aikaa yhdessä, pitkiä puheluita ja öitä yhdessä. Tätähän sinä koko ajan halusit, eikö niin? Pelaanko nyt sinun pussiisi niin vahvasti, ettei mitään rajaa.

”Voithan aina tehdä niin, että olet minun kanssani ja jos löydät paremman, vaihdat. Se on minulle ihan ok.”

Paskanahan tässä lopulta ollaan, hyvin vahvasti sen tiedostan. Mutta kuitenkin, ehkä minulla on lupa hetken aikaa huijata itseäni? Viettää edes vähän pidempään mukavaa aikaa pienellä tasanteella seurasta nauttien, ennen kuin taas hajoan ja pakahdun yksinäisyyteen. Sehän tässä kuitenkin on edessä lopulta. Perustila mihin palataan, aina.

”Pitää hankkia jotain yhteiskunnallista infraa, enhän saa ketään sillä minulla ole mitään tarjottavaa. Kuinka koskaan voisin saada ketään jonka haluaisin.”

Minulle kelpaisit, tuollaisenaan.