”Suhde on aina kompromissi, pitää valita asiat, missä on valmis tyytymään.”

”Jos sitä ideaalia ei tule koskaan löytämään, kannattaa tyytyä siihen jonka kanssa tulee parhaiten toimeen ja viihtyy.”

Miten määritellä paras parisuhdekumppani, tai varsinkin paras mahdollisista? Itse ainakin näen parisuhteen pysyvyyden ja sen varaan laskemisen perustalla hyvin paljon sen aidon tunteen olemassaolon. Varsinkin nyt, kun aidosti toiseen kertaan olen sen olotilan saavuttanut, en usko enää kykeneväni suhteeseen ilman sitä. Tunne siitä, että toinen on juuri täydellinen ja sellainen, mitä itse haluaisi. Että aiheen suhteen ei ole mitään epäilyksiä, ei asioita joita pitäisi pohtia tai tuntea huonoiksi. Kukaanhan ei koskaan ole täydellinen, ihastuminen kuitenkin näyttää vastapuolen ainakin hetken täydelliseltä.

Entä jos tuota täydellistä hullaantumista tai ihastumista ei koskaan saavuta, edes suhteen alussa? Jos päätös suhteesta perustuu järkevyydelle ja  yleisesti hyvin toimeen tulemiselle? Eikö suhde silloin ole aika huteralla pohjalla? Olen nimittäin täysin varma, että jokainen ihminen tulee niitä ideaalilta vaikuttavia ja ihastusta herättäviä ihmisiä kohtaamaan jossain vaiheessa elämäänsä (vaikka kuinka toivonsa siihen olisi tällä hetkellä menettänyt). Kyky vastustaa noita uusia ihmisiä ja suojella suhdetta on ainakin omasta mielestäni täysin verrannollinen siihen, kuinka heidän kokee eroavan olemassa olevasta kumppanista. Jos tiedostaa kokeneensa saman tunteen sen oman kumppaninsa kanssa, kyky ja halu vastustaa uutta ihastusta on varmasti tuhatkertainen verrattuna siihen, ettei tuota tunnetta olisi ollut. Jos periaatteessa voi ajatella, että tuo uusi ihminen voisi tarjota vain jotain samantasoista kuin nykyinen, ei huomattavasti parempaa.

Kuinka heikoilla suhteessa onkaan silloin, jos toinen on alunperin tehnyt järkivalinnan ja myöhemmin elämässään kohtaa ihmisen, joka aidosti ja oikeasti herättää kaiken ihastuksen ja hullaantumisen? Jos itse ei ole noita tunteita kyennyt herättämään edes suhteen alussa, puhumattakaan kauan jatkuneesta arjesta? Varsinkin, jos suhteen toinen osapuoli on vahvasti sitä mieltä, että paremman tullessa eteen, pitää vaihtaa? Onko sellaiseen suhteeseen edes mitään järkeä mennä, vaikka toinen olisi kuinka varma siitä, että sitä haluaa? Silloinkaan, tai varsinkaan silloin, jos se toinen olisi itselle ideaali ja herättäisi ne vahvimmat mahdollisimmat tunteet.

Ehkä tämä lopulta kärjistyy siihen kysymykseen, että luotanko oikeasti toisen ajatteluun? Luotanko siihen, että toinen todellisesti ajattelussaan päätyy muuttamaan vaatimuksiaan parisuhteen ja kumppanin suhteen, jos niin väittää? Ja voiko ajattelu tuollaisissa asioissa koskaan oikeasti muuttua, vai onko se ainoastaan järkeilyä sen suhteen, mihin kannattaa tyytyä jos sitä täydellistä ei koskaan usko löytävänsä. Turhiahan nämä pähkäilyt lopulta ovat, toki sen tiedän. En usko että koskaan tulemme sellaiseen pisteeseen edes päätymään, että suhde oikeasti olisi todellinen vaihtoehto. Eihän sitä kuitenkaan voi ajattelemattakaan olla...

”Sillä jos joskus oikeasti teen sen valinnan, niin en tyydy. Silloin se on perusteltu ja mahdollisista paras.”