Kun Entinen muinoin päätti lopettaa suhteemme, oli päätös täysin hänen. Hän päätti, että selviämisen vuoksi emme voi olla yhteyksissä ja mahdollista kaveruuttakin pitää miettiä vasta pitkän ajan päästä. Kaikkiin yhteydenottohini hän ei joko vastannut ollenkaan tai ainoastaan lyhyesti ja kohteliaasti, että yhteydenpito ei edelleenkään sovi. Yksipuolinen päätös toisen suunnasta oli julmaa ja musertavaa, mutta myöskin vastuu oli poissa itseltä. Asialle ei voinut mitään, oli vain pakko alistua ja selvitä.

Nyt olen samankaltaisessa tilanteessa, kuitenkin kaikki päätösvalta on minulla. Kuten sanottua: ”Pallo on sinulla, minä en ota päätöksestä vastuuta”. Toinen hyväksyy kaiken, sen missä tilassa haluan tätä jatkaa, jos haluan. Kuinka se voikaan olla niin vaikeaa? Kuinka itsensä voisi pakottaa tekemään lopullisen päätöksen, että tämä oli nyt tässä? Kaikella järjellä ajateltuna päätös pitäisi tehdä, mahdollisimman nopeaa. Kyllä siitä toipuu, suurin tuska menee nopeasti ohi ja sen jälkeen asteittain helpottaa. Mieli todistetusti unohtaa nopeaa... Kuinka nopeasti iho unohtaa?

Pelkästään se, että voi puhua tuntikausia puhelimessa ilman suurempaa asiaa. Oleminen on helppoa ja mukavaa. Vaste, se kai on kaikista tärkein. Toisinaan sitä saan, toisinaan taas en. Silloin, kun vaste on olemassa, kaikki on hyvin ja tämä epävarma olotila ei haittaa. Voin tuntea olemisella olevan merkitystä, minulla olevan merkitystä. Kuitenkin hetket, jolloin vaste on hukassa, ovat kammottavia. Kun tuntuu, että itse haluaa, tarvitsee ja tekee paljon enemmän kuin toinen. Tänäänkin keskustellessa, pieniä tikareita sydämeen koko ajan. Sivulauseita, päälauseiden takaa nousevia merkityksiä. ”Eihän minun pitäisi valittaa, eikä varsinkaan sinulle näin sanoa.”

En uskalla aloittaa keskustelua aiheesta, lopputuloksena olisi ainoastaan täysin itsestäänselvään maaliin johtava päättelyketju. Sen alla murskaantuisin. Kuitenkin, niin kovasti haluaisin tietää, onko toisen päässä edes hitusta toivoa. Niin kauan kuin en kysy, voin ripustautua siihen toiveeseen, että jotain sieltä ehkä löytyy.

Miten pitkään jaksan pallotella noiden tunteiden välillä? Pitkitettyä piinaahan tämä vain on, joskus minun on se päätös lopulta tehtävä. Mitä pidemmälle vien tätä, sitä enemmän tulee esiin myös vaihtoehto, jossa päätös kuitenkin tulee toisesta suunnasta. Voin kuvitella: ”Huomaan että olet ihan paskana, parempi ehkä kuitenkin jättää tämä tähän”. Olisihan se hemmetin voimauttavaa kyetä päätös tekemään, voida sanoa että itse lähdin tilanteesta ja se oli parasta mitä silloin pystyin tekemään! Miten se kuitenkin tuntuu niin vaikealta? Heikko pelkuri.

Päätös: Ainakaan kahteen päivään en ota itse yhteyttä.