Minulla oli blogi. Se kertoi elämän etsimisestä ja täydellisyydeltä tuntuneen menetyksestä. Siitä, kun tapaa ihmisen joka on kaikkea mitä on toivonut, toinen palanen. Yhteydestä, jonka menetystä toinen purkaa terapiassa ja toinen kasaa itseään monta vuotta. Yksinäisyydestä, mikä seuraa kun ei voi kuvitella kokevansa vastaavaa enää uudestaan. Yleisesti yksinäisyydestä. Lähinnä kuitenkin elämän rakentamisesta ja sille merkityksen luomisesta.

Ihmeiden aika ei ole ohi. Se tapahtui uudestaan.

Täydellinen yhteys, no lähes. Tuntemus ideaalista, kaikilta niiltä osin millä on merkitystä. Osittain jopa enemmän kuin aiemmin, osittain eri lailla. Kuitenkin, täysin todellisena ja vastavuoroisena. Kaikki tunteet, sellaisena kuin kuvitteli, mutta joiden todellisuudesta ei voinut enää olla varma. Onnellisuus siitä, kun kuvittelee löytäneensä sen, mitä on niin pitkään toivonut. Sen, minkä on jo kuvitellut mahdottomaksi. Päätä huimaavaa.

 

"Tuntuu kuin olisimme geneettisesti yhtenevät, ihotyyppimmekin vaikuttavat täysin samalta."

"Kukaan nainen ei koskaan ole ymmärtänyt minua näin hyvin."

"Näytit minulle, miltä tuntuu kun joku välittää juuri sellaisena kuin on."

Muistatko?

"Teit minusta niin ehjän, etten tarvitse sinua enää."

 

Yksi kerta on sattumaa. Kaksi on jo sarja.