Ihmissuhteen loppuminen päättää paljon. Väistämättä on asioita, joista pitää luopua vaikka ne kuinka haluaisi säilyttää. Luopuminen on vaikeaa, vielä vaikeampaa on sen hyväksyminen, että on vain pakko luopua.

Menettää tärkeä ihminen. Luopua toisen seurasta, ajatuksista, kaikesta siitä, mitä toisen seurasta on saanut ja varsinkin siitä, mitä ei koe muilta saavansa. Mitä kovempaa on välittänyt, sitä suurempi on kaipaus juuri sitä ihmistä kohtaan. Eri ominaisuuksia, ulkonäköä, huumoria, kaikkea, mikä tekee hänestä juuri erityisen.

Arki. Vaikka toinen ihminen olisi ollut kuinka epämerkittävä tahansa, jos aikaa on vietetty paljon yhdessä, aina jää aukko. Yhteiset tavat ja tekemiset, varsinkin sellaiset, mitä ei muiden kanssa ole tottunut tekemään. Tilalla yksinäisyys, niin kauan kuin nuo aukot kykenee jollain muulla täyttämään.

Unelmat. Jos on jo uskonut ja toivonut, että tämä olisi tässä. Suhde olisi se, joka kestäisi loppuelämän, sen varaan voisi rakentaa suunnitelmia eikä enää tarvitsisi olla yksin. Jos yrityksiä on takana useampia, lopullisuuden unelmien hautaaminen on kerta kerran jälkeen tuskaisempaa. Paluu yksinäisyyteen, etsimään sitä jotain, mitä paljon haluaisi, muttei ole vielä saavuttanut.

Tunteet. Tunne siitä, että itsestä oikeasti välitetään ja on jollekin se kaikista tärkein. Se, jolle soitetaan kun jotain ihmeellistä tapahtuu ja jota kaivataan, jos hetkeen ei voi nähdä. Yksin olemisessa yksi suurimmista haittapuolista on se, että oikeasti ei ole ketään erityistä. Ystävät eivät sitä aukkoa koskaan voi täyttää, vaikka lähelle pääsevätkin.

Surutyö on sitä nopeampaa ohi, mitä nopeammin sen aidosti voi aloittaa. Kun oikeasti luopuu toivosta ja hyväksyy, että yli on vain päästävä. Missä kohtaa se piste tulee? Eri asioiden kanssa tuo piste voi tulla eri aikaan, ehkä se on armollisempaa niin. Unelmat, niiltä osin kun niihin uskoin, murskaantuivat ennen juhannusta. Se oli rankkaa. Rippeet jäivät jäljelle, nyt nekin uhkaavat romuttua.

Entisen kanssa hyväksyminen tuli lopullisesti vasta silloin, kun sain tietää että hänellä oli uusi. Tarvitsenko edelleen saman merkiksi siitä, että kaikki on menetetty? Tällä hetkellä tuntuu, että lopullinen luopuminen vaatii sen tunnustamisen, että on löytynyt toinen, jolla on sama merkitys kuin minulla. Vaikkei heillä suhdetta olisikaan, jos joku muukin voisi täyttää saman paikan kuin minä, jos minussa ei enää olisi mitään erityistä. Nurkan tanakahan se odottaa, lopullisesti ääneen sanottuna.

Paljon tehtävää, pitkä syksy aikaa.