Samat vanhat tunteet, vuosien takaa. Aamut ovat pahimpia, tekisi mieli vain painaa pää tyynyyn ja jäädä sänkyyn lojumaan koko päiväksi. Lievä ahdistus, jokin painaa rintaa ilman oikeasti todellista syytä. Ei jaksaisi lähteä töihin, vaikka siellä helpottaa, voi hukuttautua muuhun. Illat eivät ole sen parempia. Tuntuu mahdottomalta mennä nukkumaan, vaikka väsyttäisi. Viimeiset toimet, hampaiden ja kasvojen pesu, tuntuvat suunnattomilta urakoilta. Mitä sosiaalisempi yrittää olla, sitä suurempana tunne iskee hetkinä, kun lopulta palaa yksinäiseen asuntoon.

Olen kokenut tämän ennenkin, ainoastaan aika auttaa. Ja jossain vaiheessa se lopulta auttaa, tiedän. Viikonloppuna taas vieraita, silloin edes hetkeksi muihin maailmoihin. Sunnuntai-iltana vaihteeksi palasina, senkin tiedän jo etukäteen.

Siltikin, vielä pari päivää. Sen jälkeen on edes teoreettisesti mahdollista, että toinen yrittäisi ottaa yhteyttä. Jos yrittää. Ja jos ottaa, kuinka reagoida? Vastata soittoon, jossa iloisena kysellään kuulumisia? Jossain taustalla edelleen elää toivo, vaikka se onkin epätoivoista. Mitä se nimittäin parhaimmillaankin olisi? Neidillä ei olisi merkitystä, mutta eihän minullakaan kuitenkaan. Sama vanha jatkuisi... Ja kuinka monta kertaa vielä kestäisin tämän olon? Silti lopullisen ratkaisun tekeminen pelottaa, eikä siihen ole voimia. Eilen melkein, se ei vaatisi kuin yhden sähköpostin tai viestin, jonka jälkeen toinen tajuaisi pysytellä erossa. Pallo kun on minulla, toinen alistuu päätöksiin. Jos tällä hetkellä edes muistaa tai välittää mistään päätöksistä ollenkaan.

Ei vielä, päivä kerrallaan.