Pohdiskelisin ja kiroaisin toisen minulle luomia ulkonäköpaineita. Mielessä liikkuu usein epäilys siitä, että oliko minun ulkoinen olemus ja siitä huolehtimisen taso se suurin asia, mikä sai toisen epäilemään tuntemuksiaan ja mahdollisuutta parisuhteeseen. Toisaalta käsitän, että se ei oikeasti voi olla niin merkityksellistä (jos tunteet olisivat oikeasti olemassa jne. enkä nyt haluaisi niin kauhealta ajatella näyttäväni), mutta toisaalta hänen ilmaisemansa mielipiteet saattaisivat antaa olettaa asian olevan juuri niin. Tottakai mietin myös sitä, että hän avoimesti myönsi ettei nykyisensä kanssa kaikilta osin ajatukset kohtaa, kuitenkin nykyisessä on parisuhdemielessä ajateltuna jotain enemmän kuin minussa. Karuja ajatuksia kaikki tällaiset.

Mielessä on pyörinyt myös metakirjoittelu tämän blogin tavoitteista. Tarkoituksella olen tällä kertaa pitänyt hyvin matalaa profiilia, en ole edes yrittänyt luoda kontakteja muiden blogien pitäjiin tai kommentoinut muualla. Haluan pitää blogin mahdollisimman stressivapaana, en jaksaisi alkaa miettiä lukijamääriä tai päivitysten väliaikoja tai mitään muutakaan. Toisaalta olen ilahtunut muutamasta kommentista, joita olen saanut ja kaipaan tiettyä vastavuoroisuutta myös tähän touhuun. Siltikin, päivityksiä tulee harvakseltaan, oman kykenemisen ja tarpeen mukaisesti.

Arvostukseni toisia ihmisiä kohtaan saisi myös osansa pohdinnoista. Tajusin tässä eräänä päivänä, miten hyvin eri tavalla suhtaudun eri ihmisistä lähtöisin oleviin mielipiteisiin ja aikomuksiin. Vaikka kyseessä olisi sama asia, eri ihmisen tekemänä se olisi joko järkevää tai naurettavaa. Varsinkin tuumiskelin parisuhdekumppaneitani, sekä Entinen että toinen ovat molemmat olleet ihmisiä, joiden mielipiteisiin ja tekoihin luotan erityisen paljon. Onko se peräisin tunteistani heitä kohtaan vai ovatko tunteeni heitä kohtaan osaltaan peräisin juuri siitä, että kykenen heidän arvostelukykyyn ja olemukseen niin paljon luottamaan? Kumpi oli ensin, muna vai kana?

Treffailu ja uusiin ihmisiin tutustuminen on myös ollut hieman tapetilla. Viime viikkoina olen tutustunut erääseen uuteen ihmiseen, jonka kanssa jutut toimivat ja muutenkin vaikuttaa mukavalta. Se lopullinen tunne kuitenkin puuttuu, minkä olemme todenneet olevan molemminpuolinen ajatus. Itseanalyysi nostaa päätään, huomaan kuinka paljon omalta osaltani tuollaisiin tilanteisiin liittyy feikkaamista ja tiettyä näyttelyä. Ihmisiä, joita kohtaan jotain aidosti tuntisi, on vain niin harvassa että olen tottunut käyttäytymään tietyn ”parisuhdemallin” mukaisesti myös sellaisten ihmisten kanssa, jotka eivät oikeasti sytytä. Tämä on aihe, johon toivottavasti muistan palata tulevaisuudessa, siinä saattaa olla asioita jotka on hyödyllistä ajatella auki.

Jo pitkään elämäni on ollut hyvin hektistä, olen tahallaankin kasannut itselleni velvollisuuksia ja tekemisiä vaikka kuinka. Osaltaan se on pakoreaktio, karkumatka pelottavaa yksinäisyyttä vastaan. Pikkuhiljaa kuitenkin alan tiedostaa, ettei tämä taida olla se paras tie kulkea kuitenkaan. Olen hieman hämääntynyt, sillä koskaan aiemmin sellainen tilanne ei ole ollut lähelläkään, että sosiaalisuus olisi ollut liiallista kohdallani, että asia josta elämääni pitäisi karsia olisi ihmisten näkeminen. Yleensä olen kärsinyt yksinäisyydestä ja sosiaalisuuden puutteesta. Toisaalta nautin olotilastani, mutta jokin ääni sisällä käskee rauhoittumaan ja oikeasti käymään ajatukset ja tunteet läpi, myöskin suremaan kun siltä tuntuu ja järjestämään elämää tasapainoiseen suuntaan.

Paljon potentiaalista kirjoitettavaa, viimeisimpään kappaleeseen viitaten ei kuitenkaan tarpeeksi aikaa selkeyttää ajatuksia ja siirtää kirjalliseen muotoon. Tulevaisuudessa vielä, ehkäpä palaan syvemmin joihinkin nyt mainituista.