Toivo on vihoviimeinen asia. Kuitenkin, jotain sinulle annan, jotain sinä vielä haluat. Ihmisen, joka ymmärtää ehkä hieman miltä tuntuu pyristellä irti exsästä, ideaalista jota ei koskaan enää tule saavuttamaan (saavutinhan minäkin, Sinut, hetkeksi). Minulle on helppo puhua, kanssani mukava olla. Seksiä voimme harrastaa, siinä olemme jo hieman kehittyneet yhdessä.

”Kunnollinen ymmärtäminen, hyväksyminen ja välittäminen sellaisena kuin on, se tietty yhteys.”

Se on minun ideaali, ainoa millä on merkitystä. Lisänä ainoastaan se, että tunteet olisivat yhtä vahvat molempiin suuntiin.

”Se on ollut kiva kokea, mutta en koe tarvitsevani niitä parisuhteelta, saan ne toisaalta. Parisuhteen lokerot ovat muualla ja sinä et niitä täytä.

Myönnän, että voin olla väärässä. Pallo on sinulla, voithan seurata vieressä ja katsoa, jos mieleni muuttuu.”


Oma ideaali, ne kaikki asiat mille itse luo merkitystä. Ne ovat juuri niitä, mille toinen ei anna mitään arvoa. Kuinka sillä ei voi olla mitään merkitystä? Kuinka et voi tajuta, että juuri se on ainoa mikä tässä maailmassa merkitsee?! Ja kuitenkin, vahvasti pohjalla velloo tietämys siitä, että ei kukaan omia ideaalejani voisi muuttaa. Vaikka kuinka sanoisi, että jollain muulla on kovempi merkitys, että oikeasti parisuhteen pitäisi perustua jollekin muulle. Nauraisin vain, sanoisin että minua ei voi muuttaa. Et vain tajua, et ole nähnyt sitä täydellisyyttä mille itse ideaalini pohjaan.

Nyt näen entistä selvemmin sinun olevan niin rikki ettet kykene pitkään aikaan aitoon suhteeseen, sitoutumaan, rakastumaan. Mutta jos en ole ideaali, lähelläkään, mitä oikein odotan? Vaikka kuinka joskus oletkin valmis uuteen suhteeseen, voisitko edes ajatella minun olevan silloin toinen osapuoli? Olenko vain se surullisenkuuluisa hahmo, joka seisoo vieressä, tukee, auttaa yli ja sen jälkeen seuraa vierestä kun uusi onni löytyy?

Silti, otinko jo tarjouksen vastaan, kun sittenkin vielä pyysin sinut luokseni?