Kavereita, ihan kivoja ja menneisyydestä hyvin merkityksellisiä. Yhdessä on hyvä olla, tietyt asiat vain toimivat vuosien hioutumisen myötä täydellisesti ja vanhat jutut saavat kaikupohjansa. Näin vanhempana ryhmässä toimimista on hauska analysoida, kukin on aikuistunut ja ottaa oman roolinsa vaivattomasti. Mutta kuitenkin lopulta taustalle hiipii ajatus, en kuulu joukkoon, en tunne olemista täysin omakseni. En jaksa asennetta, jossa yhteyttä tunnetaan vahvasti tuomitsemalla joku muu ihmisryhmä, jossa ainoastaan oma kapea toimintatapa hyväksytään oikeana. Tai ehkä se johtuu vain siitä, että viiteryhmä on väärä, etten tunne (enää) kuuluvani samaan lokeroon ja iva osuu toisinaan liian lähelle. Koko ajan kuitenkin joku taso jää saavuttamatta, liian pieniä ja ahtaita maailmoita, joiden rajat itselleni näkyvät hyvin selvänä, mutta toiset eivät edes huomaa.

Alkaa muotoutua hauskoja perinteitä. Sama ystävä oli kylässä luonani myös silloin, kun sain tietää Entisellä olevan uuden. Näin heidät yhdessä juuri, kun olin iloisin mielin saattanut ystäväni bussiin paluumatkalle. Nyt, ollessamme kaupungilla, toinen soitti. Olen kuulemma ollut ajatuksissa, sisältynyt kirjoituksiin. Sitten, ihan sivulauseessa: ”Nainen, jonka kanssa tällä hetkellä seurustelen...”

Edellisestä lauseesta selvisi sekin, mitä kertomista voisin käyttää häntä vastaan halutessani: ”…hänen kanssaan eivät diskurssit kaikilta osilta kohtaa.” Pieni lause sinällään paljastaa hyvin paljon, varsinkin kun hän erikseen ajattelee sen eteenpäinviemisen voivan häntä vahingoittaa. Silti, yhteys ei ole hänelle parisuhteelta vaadittua, sillä ei ole merkitystä. Muut asiat nousevat suurempaan merkitykseen.

Kirjoituksen julkaisu katkesi eilen puheluun (ja aiheutti muutaman kappaleen deletoimisen, siitä katkonaisuus). Viimeinen sellainen, nyt lopullisesti. Hieman hämmennystä, taustalla tiettyä surua siitä, että tulee jotain menettämään: ”Oletko todella sitä mieltä, ettei minulla olisi enää mitään annettavaa sinulle?” ”Olisihan se sääli, olemme kuitenkin olleet niin paljon tekemisissä...” Selityksiä, tekosyitä miksi välien katkaiseminen aiheuttaisi outoutta. Pitkiä hiljaisia pätkiä, toisaalta halu puhua ja sanoa paljon, mutta toisaalta tieto siitä, ettei se auta mitään. Koko ajan pieni pelko: Onko tämä se hiljaisuus, johon puhelu loppuu? Silti: ”Ei tämä tunnu nytkään vaivaannuttavalta, meillä on edelleen se yhteys, myös hiljaa oleminen kanssasi tuntuu luonnolliselta”.

Viimeisenä viestinä: ”Kehity! Tiedät, että olet harvoja ihmisiä, joille sen voin sanoa, jotka sen ymmärtävät.” Puhelun jälkeen lähetin vielä sähköpostin, varmistukseksi siihen, että toinenkaan ei enää ota yhteyttä. Olen paskana, en kykene, älä soita enää.