Kaksi viikkoa ankaraa lomailua takana, paljon nähtyjä tuttuja ja sekä hauskoja että ajatuksia herättäviä tapahtumia. Ajatuksia ehkä niin paljon ja polveutuvasti, ettei kaikkea ehdi lopulta kirjata ylös, valitettavasti. Hiipuvat ja haihtuvat olemattomiin, mistä ei enää tavoita.

Samalla tämä on pisin aika tähän mennessä, etten ole nähnyt toista. Muukin yhteydenpito on ollut vähissä, olen tarkoituksella niin pitänyt vaikka toisinaan olisi mieli tehnyt laittaa viestiä tai soittaa paljon useammin. Takaraivossa kytee ajatus, nyt olisi hyvä tilaisuus karsia yhteydenpitoa, lopettaa jopa kokonaan ja yrittää päästä yli. Jos niin haluaisin... Kuitenkin, moneen kertaan viikkojen aikana havahduin ihan oikeaan ikävään toista kohtaan. Asioita, joita olisi ollut mukava kertoa ja saada näkökulmia, yleisesti vain keskustella. Vahvempana myös fyysinen kaipaus, jonka täyttyminen on vielä epätodennäköisempää kuin henkisen, valitettavasti. Samalla kalvaa tietoisuus ja epäily siitä, että kaipailu ei taida olla molemmin puolista, ainakaan samoissa määrin.

Jonkun verran kuulumisia on kuitenkin vaihdeltu, hyvin ristiriitaisesti suhtaudun siihen. Kun ei tiedä, pitäisikö antaa periksi ja taas avautua ja puhua kaikki mitä mieli tekisi, vai jarrutella ja yrittää jäädyttää välejä, pitää osa tärkeistä asioista itsellä. Lisäksi tietyt asiat tuovat asiaan mielenkiintoiset lisämausteensa. Toisella on treffien tapaiset ensi viikolla, tytön kanssa jonka kohtasi vuosien tauon jälkeen. Seksiäkin kuulemma olisi tarjolla, jos haluaisi. Aiemmin jo kertoi vaikuttuneena tuosta ensikohtaamisesta.

Mitä ihmettä tuollaisten asioiden kertominen ajaa takaa? Sen korostamista, että oikeasti kaikesta voi puhua? Yritys pakottaa suhdettamme määrätietoisemmin pelkän ystävyyden suuntaan? Tietty tieto tai toive siitä, että lopulta kestän hyvin paljon ja kykenen asioita käsittelemään? Ehkä noita kaikkia, toisaalta myös olen harvoja ihmisiä, joille hän voi tilanteisiin liittyviä tunteita analysoida ja tietää minun tajuavan niiden merkityksen hänelle. Me kun olemme niin samanlaisia, minä ymmärrän! Hyvin ironista sinänsä.

”Tahallaankaan en suostu ymmärtämään sitä, että minun pitäisi sensuroida asioita mitä sinulle kerron.”

Toisaalta tajuan hyvinkin selkeästi sen, että jos toisen vakavasti suhteeseen haluaisin ja sitoutumaan, minun pitäisi olla tuollaista vahvempi. Koska jos se yhteys on olemassa ja oikeasti arvostettu, silloin toisellekin pitäisi tulla aidosti tunne siitä, ettei samaa voi noin vain saada. Tunne siitä, että myös muita saisi, mutta oikeasti minut haluaa ja tarvitsee. Enhän kuitenkaan halua olla se ainoa tyhmä, joka hairahtuu tykästymään ja siten ainoa vaihtoehto johon on pakko tyytyä. Se tarkoittaa sitä, että hänen pitää tavata muita ihmisiä. Etsiä, hakea, sisäistää se mitä haluaa ja lopulta päättää, olenko minä ihminen, joka sen täyttää. Toisaalta siinä on juuri se seuraus ja vaara, että hän oikeasti tulee löytämään sen, mitä hakee. Todellisuushan kuitenkin on, että minä tarjoan jotain muuta, sellaista mitä parisuhde ei toiselle ennen ole ollut ja jota ei sen vuoksi parisuhteeseen tarvita. Muut vaateet täyttäviä naisia kuitenkin löytyy, helpostikin ehkäpä. Samaan aikaan minäkin panostan pitkästä aikaa sinkkuelämään, lähitulevaisuudessa ohjelmaa riittää kaverikyläilyjen muodossa joten baareissakin tulee käytyä aika tiuhaan. Enkä varmasti koe oloani yhtään sidotuksi, jos miellyttäviä ihmisiä satun kohtaamaan.

Lauantaina baarissa oli mies, joka muistutti olemukseltaan, eleiltään ja pukeutumiseltaan aivan suunnattomasti Entistä seurusteluajoiltamme. Tuijottelin häntä koko illan ja lopulta menin juttelemaan, kuulemma itsekin muistutin exsäänsä (vale tai sitten ei). Rupattelimme pitkään, mikä oli oikein hauskaa, hän oli myös ehdottomasti mielenkiintoisin illan aikana tapaamistani miehistä. Oli kihloissa, ettei pidempiaikainen tuttavuus ollut missään vaiheessa harkinnassa. Kuitenkin, kohtaaminen sai minut pitkäksi aikaa suunnattoman hyvälle tuulelle. Sellaisia lisää, kiitos.