Paljon on vettä virrannut, aikaa kulunut, ajatukset muuttuneet. Luin blogini kirjoituksia hämääntyneenä, muistot niin todellisista tunteista jotka kuitenkin ovat jo väistyneet jonkun muun tieltä.

Menneen vuoden aikana on tapahtunut aivan suunnattomasti, olen tavannut uusia ihmisiä, kohdannut pelkoja ja vaihtanut elämäntilannetta niin monesti että hieman jo huimaa. Muistan hyvin selvästi ajatukseni vuosi takaperin. Olin parisuhteessa, joka ei kuitenkaan kaikilta osin ollut sellainen kuin sen pitäisi olla. Joulun aikaan ajatuksissani oli vahvana se, kuinka ihanaa ja hienoa on kuitenkin omata joku ihminen, joka ja jolle on se merkityksellisin. Minulla oli hyvin suuri pelko ja tunne siitä, että en enää koskaan haluaisi viettää yhtään joulua yksin. Ajatus uudelleen yksin jäämisestä oli suunnaton mörkö, joka aiheutti suurta ahdistusta ja pelkoa ja säteili myös silloiseen parisuhteeseen. Loppujen lopuksi tunne oli perin sietämätön, vallitseva olotila oli hyvä, mutta kuitenkin takaraivossa väijyi ajatus siitä että se ei tule kestämään, että kaikki on vain väliaikaista ja jokin muu odottaa vielä sen takana.

Sitten tapasin ihmisen, joka herätti kaikki ne tunteet joiden kuvittelin jo olleen haudattu syvälle menneisyyteen. Heräsin eloon, erosin, olin hetken suunnattoman onnellinen ja kuvittelin tulevaisuuden näyttävän valoisammalta kuin ikuisuuksiin. Lopulta kohtasin kaikista suurimman pelon, yksinäisyyden. Enkä musertunut tai tuhoutunut, vaan olen tällä hetkellä entistä voimakkaampi ja eheämpi. Opin jälleen suunnattomasti siitä, että yksinkin on ihan hyvä. Aihe vaatii edelleen suunnattomasti työstämistä ja ajattelua, mutta edistystä on tapahtunut jo huimasti.

Entä nyt? Jos kesällä sain muistutuksen siitä, miltä tuntuu oikeasti totaalisesti hurahtaa toiseen ihmiseen, koen tällä hetkellä sitä päinvastaista. Miltä tuntuu, kun joku ihan oikeasti välittää, on hurahtanut, pitää suunnattoman kauniina ja hienona ja kaikkea mahdollista. Nauttii seurasta eikä ole koko ajan menossa pois, läheisyys ja sen tarve on suurta molemmin puolin. Se on suunnattoman eheyttävää ja mukavaa. Se osoittaa, että en sittenkään ole halunnut tai toivonut liikoja, että tällaista on olemassa ja sen voi saavuttaa. Toinen osapuoli on vielä ihminen, jota arvostan ja kunnioitan kovin. Tykkään mielipiteistä, keskusteluista, yhdessäoleminen on rauhallista ja seesteistä.

Taustalla kuitenkin, hyvin vahvana, on tuntemus siitä, että onko tämä tilanne nyt täsmälleen sama kuin kesällä toisen kanssa, päinvastaisilla rooleilla? Kun kuitenkin jokin puuttuu, täysin ei kykene. Kuinka paljon toivoisinkaan, että tunteita voisi käskyttää tai säädellä itse. Tilanne on jotain epämääräistä, kuitenkin tunteet puolin ja toisin kai tiedossa ja tiedostettuina. Ironisesti ihan kaikki ei ole päinvastaista kesään verrattuna. Tälläkin kertaa minulle on nimittäin sanottu, että suhde jatkuu niin kauan kuin minä sitä haluan. Ratkaisu on minun käsissäni, niin kauan kuin minulla on hyvä olla.

Kaiken kaikkiaan kuitenkin, tästä voi tulla vielä perin kiva vuosi. Ehkä tämä blogiki päivittyy hieman useammin taas hetken aikaa.

Viime aikoina ulkonäköön liittyvät ahdistukset ovat nousseet taas syystä jos toisesta pinnalle. Yleinen ulkonäön korostaminen ei ole yleensä haitannut minua, olen kuitenkin kuvitellut ihan keskiverrosti silläkin asteikolla pärjääväni ja muiden asioiden olevan lopulta tärkeämpiä. Varsinkin viime aikoina olen kuitenkin törmännyt usein miespuolisiin henkilöihin, jotka nostavat ulkonäön korkealla asteikossaan. Kyseessä on vielä älykkäitä ja järkeviä miehiä, sellaisia joiden kaltaisten kanssa voisin kuvitella parisuhteen olevan mahdollinen. Tänään asiaa vauhditti eräs pitkäaikainen nettituttuni, joka useinkin minulle jauhaa naisten ulkonäöstä. Hän kommentoi alkaneen Unelmien Poikamiehen morsianehdokkaita ja kyllähän sen selvästi näki, minkä vaikutuksen osa naisista häneen teki. Vaikka kyseisen ihmisen kanssa koskaan en ole yrittänyt tai halunnut parisuhdetta, tuntui silti hieman pahalta miettiä että itse ei koskaan hänen standardeihinsa yltäisi.

Toinen on vaikuttanut aivan suunnattomasti itsetuntooni, valitettavasti huonontavasti. Tuntuu niin karulta ajatella, että ulkonäkö kuitenkin loppujen lopuksi on se asia, millä on merkitystä. Vaikka kuinka henkisesti sujuisi, olisi yhteyttä ja kaikkea, silti pääpaino on siinä että pitäisi pukeutua viimeisen päälle muodikkaasti ja laittaitua joka aamu tuntikausia. Että se on lopulta asia, millä on suunnattomasti merkitystä. Kerran, suurimman ulkonäkökeskustelumme jälkeen puhelussa, jossa hän vähän selitteli omaa purkaustaan, hän sanoi jotakin oleellista: ”Exsällenikin pauhasin aina ajattelun merkityksestä”. Tuo ja monet muutkin kommentit niin selkeästi osoittivat sen, että ulkonäköni ja siitä huolehtiminen eivät olleet hänen mielestään riittäviä. Oleellisimmat asiat parisuhdekumppanissa hänelle olivat itsestään huolehtiminen ja keskusteluvaste. Exsä ilmeisesti täytti ensimmäisen täydellisesti toisen kärsiessä, minulla puolet taas menivät päinvastoin.

Pikkuhiljaa kiinnitän enemmän huomiota, tartun pieniin kommentteihin ja vitsilläkin käytyihin keskusteluihin. Vähän aikaa sitten taisin jopa hieman ahdistua rintojen kokoa koskevasta keskustelusta, vaikka aina ennen olen suhtautunut vastaaviin täysin ragoimatta. En pidä tästä, vihaan sitä jos minun täytyy aloittaa ulkonäöstä stressaaminen muiden vuoksi. Haluaisin että itselleni kelpaaminen olisi tarpeeksi, että sen perusteella oikeasti kelpaisi myös jollekin toiselle.

Kaikista surullisintahan tässä on se, että koen toistaiseksi olevani sinut olemukseni ja ulkonäköni suhteen, suurimmaksi osaksi ajasta. Pidän ulkonäöstäni, kropastani ei löydy liikaa ahdistusta herättäviä kohtia ja toisinaan laittautuessani tunnen itseni jopa kauniiksi. En haluaisi stressata aiheesta tai miettiä sitä liikaa. Olisin suunnattoman onnellinen, jos ulkonäkö vain saisi olla, että kelpaisin sellaisessa tilassa minkä itse tunnen hyväksi. Silti koko ajan enenevissä määrin tuntuu, ettei ole tarpeeksi. Muutama lisägramma vyörätöllä tuntuu ahdistavalta ja vaikka muutaman kilon painonvaihtelu on minulle täysin normaalia, silti haluaisi pysyä niin laihana kuin mahdollista. Eikä sekään riitä, pitäisi olla myös trimmattu ja lihaksikas, selluliittia ei saisi olla ja mikään paikka mistään ei saisi roikkua. Ja kaikki tuo pelkästään sen vuoksi, että joskus kelpaisi jollekin merkitykselliselle.

Tuntuu hyvin julmalta ajatella, että loppujen lopuksi parisuhdekumppani tyytyisi ulkonäkööni. Että todellinen ideaali on jossain muualla, mutta minäkin tosiasioiden edessä välttäisin. Itse olen tiedostanut omien kunnon ihastumisien kohdalla, että se kumppani oikeasti muuttuu maailman komeimmaksi. Ei ehkä klassisella tavalla, mutta kuitenkin ulkonäköstä löytyy niin paljon pieniä kivoja vivahteita, jotka yhdistyvät mielen luomaan mielikuvaan. Onko vastaava kuitenkaan realistisesti mahdollista odottaa tai voiko sen varaan tuudittautua? Entä jos tavoittelemieni miesten ideaalit oikeasti ovat ulkonäön suhteen jossain niin sfääreissä, että minun pitäisi nostaa panostustasoani tuhottomasti yltääkseni siihen? Onko lapsellista ja turhaa kuvitella, että omana itsenään oikeasti kelpaisi?

Mielessä on pyörinyt myös metakirjoittelu tämän blogin tavoitteista. Tarkoituksella olen tällä kertaa pitänyt hyvin matalaa profiilia, en ole edes yrittänyt luoda kontakteja muiden blogien pitäjiin tai kommentoinut muualla. Haluan pitää blogin mahdollisimman stressivapaana, en jaksaisi alkaa miettiä lukijamääriä tai päivitysten väliaikoja tai mitään muutakaan. Toisaalta olen ilahtunut muutamasta kommentista, joita olen saanut ja kaipaan tiettyä vastavuoroisuutta myös tähän touhuun. Siltikin, päivityksiä tulee harvakseltaan, oman kykenemisen ja tarpeen mukaisesti.

Arvostukseni toisia ihmisiä kohtaan saisi myös osansa pohdinnoista. Tajusin tässä eräänä päivänä, miten hyvin eri tavalla suhtaudun eri ihmisistä lähtöisin oleviin mielipiteisiin ja aikomuksiin. Vaikka kyseessä olisi sama asia, eri ihmisen tekemänä se olisi joko järkevää tai naurettavaa. Varsinkin tuumiskelin parisuhdekumppaneitani, sekä Entinen että toinen ovat molemmat olleet ihmisiä, joiden mielipiteisiin ja tekoihin luotan erityisen paljon. Onko se peräisin tunteistani heitä kohtaan vai ovatko tunteeni heitä kohtaan osaltaan peräisin juuri siitä, että kykenen heidän arvostelukykyyn ja olemukseen niin paljon luottamaan? Kumpi oli ensin, muna vai kana?

Treffailu ja uusiin ihmisiin tutustuminen on myös ollut hieman tapetilla. Viime viikkoina olen tutustunut erääseen uuteen ihmiseen, jonka kanssa jutut toimivat ja muutenkin vaikuttaa mukavalta. Se lopullinen tunne kuitenkin puuttuu, minkä olemme todenneet olevan molemminpuolinen ajatus. Itseanalyysi nostaa päätään, huomaan kuinka paljon omalta osaltani tuollaisiin tilanteisiin liittyy feikkaamista ja tiettyä näyttelyä. Ihmisiä, joita kohtaan jotain aidosti tuntisi, on vain niin harvassa että olen tottunut käyttäytymään tietyn ”parisuhdemallin” mukaisesti myös sellaisten ihmisten kanssa, jotka eivät oikeasti sytytä. Tämä on aihe, johon toivottavasti muistan palata tulevaisuudessa, siinä saattaa olla asioita jotka on hyödyllistä ajatella auki.

Jo pitkään elämäni on ollut hyvin hektistä, olen tahallaankin kasannut itselleni velvollisuuksia ja tekemisiä vaikka kuinka. Osaltaan se on pakoreaktio, karkumatka pelottavaa yksinäisyyttä vastaan. Pikkuhiljaa kuitenkin alan tiedostaa, ettei tämä taida olla se paras tie kulkea kuitenkaan. Olen hieman hämääntynyt, sillä koskaan aiemmin sellainen tilanne ei ole ollut lähelläkään, että sosiaalisuus olisi ollut liiallista kohdallani, että asia josta elämääni pitäisi karsia olisi ihmisten näkeminen. Yleensä olen kärsinyt yksinäisyydestä ja sosiaalisuuden puutteesta. Toisaalta nautin olotilastani, mutta jokin ääni sisällä käskee rauhoittumaan ja oikeasti käymään ajatukset ja tunteet läpi, myöskin suremaan kun siltä tuntuu ja järjestämään elämää tasapainoiseen suuntaan.

Paljon potentiaalista kirjoitettavaa, viimeisimpään kappaleeseen viitaten ei kuitenkaan tarpeeksi aikaa selkeyttää ajatuksia ja siirtää kirjalliseen muotoon. Tulevaisuudessa vielä, ehkäpä palaan syvemmin joihinkin nyt mainituista.

Pakoon voi juosta aikansa, mutta lopulta jalat väsyvät ja menneisyys lähestyy takaapäin koko ajan kiihtyvällä tahdilla. Viimeiset pari viikkoa olen onnistunut pitämään itseni kiireisenä, ollut hyvinkin sosiaalinen ja iloinen. Hetkittäin jopa mietiskellyt, että näinkös nopeasti oikeasti pääsin suurimmasta murheesta yli. Olan takana se kuitenkin kolkuttaa, vihdoin sai kiinni ja veti hetkeksi murheellisiin mielenmaisemiin. Toisaalta aikaa on kulunut sen verran, että koko tapahtumasarjaa voi katsella hieman analyyttisemmin, toinen jalka ulkopuolella.

Yksi määrittävä asia toisessa oli hänen ajatuksensa, maailmankatsomuksensa ja niiden ehdottomuus. Hänen maailmansa oli synkkä ja toivoton. Yksi suuri kiehtova ominaisuus oli se, että hän kykeni mielipiteillään haastamaan omat ajatukseni ja jollain tavalla ehkä pysyvästikin muokkasi maailmankatsomustani. Se oli asia, mitä olin oikeastaan pitkään kaivannut ja toisaalta edelleen haeskelen. Ajan kuluessa ajatukseni ovat selkiytyneet ja olen ehkä yhä enevissä määrin kyennyt itse pureksimaan ajatukset läpi ja hyväksymäni osat jollain tavoin itselleni omaksumaan. Kokonaisuudessaan toisen maailmankatsomus on kuitenkin sen verran julma, että sitä noudattamalla elämä ei kovin onnelliselta vaikuta.

Nyt kun olen aiheesta muutaman ihmisen kanssa puhunut, kommentit ovat olleet yllättävän yhtenäisiä. "Juu, kuulostaa juuri rikkiolevan ihmisen ajatuksilta", "Minullakin oli tuo vaihe joskus". Se on asettanut toisen elämänkatsomuksen arviointiani hieman uuteen uskoon, vaikka sitä aiemminkin itsekseni pohdiskelin. Vaihe pelkästään, jotain mitä hänen tilanteessaan oleva ehkä väkisinkin ajautuu ajattelemaan ja jonka vastaanottajaksi minä satuin osumaan. Vahva ehdottomuus on myös havaittavissa, tunnistan sen omista ajatuksistani Entisen jälkeen, vaikka olen tajunnut sen olevan katoavaista. Vanhat totuudet pitävät paikkansa, loppujen lopuksi elämä on hyvin mitäänsanomatonta ja latteaa, suuret draamat kuihtuvat ja jäljelle jää semionnellisia perheenisiä ja virkamiehiä.

Muistan hyvin ajatukseni Entisestä eron aikaan, kuinka kuvittelin hänen olevan oikeasti kykenemätön parisuhteeseen, niin sekaisin ja rikki että koko loppuelämä olisi vaikeaa ja onnetonta. Kuitenkin tällä hetkellä hän elää onnellisesti parisuhteessa, käy töissä ja suunnittelee asunnon ostoa kuten kuka tahansa muu. Hyvin varmasti täsmälleen sama käy toisenkin kanssa, hän pääsee kriiseistään yli ja joskus havahtuu elävänsä sitä keskiluokkaista elämää, mitä tällä hetkellä yli kaiken halveksii. Viitteitä siitä oli olemassa jo viimeisessä puhelussamme, jossa hän hieman kertoili uuden tytön aiheuttamista muutoksista itsessään. Mutta elämä on, hyvin rankan ja katkeran maailmankuvan elättäminen on raskasta ja kuluttavaa. Kukaan ei sellaista ikuisesti jaksa.

Hyvin outoa. Yksi asia, mikä osaltani toiseen liittyi vahvasti, oli seksi ja seksuaalisuus. Tunteiden laatu toi lisää sille saralle hyvin paljon ja tietyissä muodoin seksi tuntui paremmalta kuin kenenkään kanssa aiemmin. Eräs surun aihe välien viiletessä oli se, että kuvittelin etten vastaavanlaista seksiä kykenisi pitkään aikaan harrastamaan. Kuitenkin, tällä hetkellä ajatus seksistä toisen kanssa tuntuu lähinnä ahdistavalta. Siinä oli omat ongelmansa, joiden nyt vasta tajuan olleen hyvinkin suuria mörköjä ja aiheuttaneen epävarmuutta. Tietyt tapahtumat viikonlopun aikana indusoivat tätä ajatuksenkulkua hyvinkin paljon... Kuitenkin, tästäkin huomaan jälleen kerran sen, miten nopeasti mieli muuttuu ja muokkautuu vallitsevaan tilanteeseen. Perin lohdullista, kun oikein sitä ajattelee.

Kirjoittaminen on vaikeaa, aikaavievää ja itseanalyysia vaativaa. Monta eri aihetta on ollut, joiden purkaminen ehkä olisi hyödyttänyt, mutta en vain ole jaksanut. Ajat ovat epämääräiset, vielä ei oikein tiedä mitä tulevaisuus tuo tullessaan. Pitkästi on kulunut aikaa siitä, kun viimeksi olen ollut tässä tilassa, sinkkuna, ilman ketään erityistä johon nojata. Tai no, miten pitkä aika muutama vuosi oikeastaan on?

Edellinen blogini käsitteli loppujen lopuksi hyvinkin paljon yksinäisyyttä, toki kulminoituen kaipaukseen suhteesta. Hieman pelolla olen miettinyt, että loppujen lopuksi noista tunnelmista irrottautuminen aikanaan johtui vahvasti yhdestä ihmisestä. Ihmisestä, jonka kanssa ensin olin ystävä, sitten jotain epämääräistä ja lopulta lähes vuoden parisuhteessa. Suhde loppui keväällä, aihe oli ilmassa ja keskusteluissa hyvinkin kauan, kunnes toisen tapaaminen lopulta pakotti tekemään ratkaisun. Eron jälkeen toinen täytti elämääni, viime aikoihin asti. Nyt huomaan pitkästä aikaa olevani taas yksin, yksinäisenä, hieman peläten vanhojen tuntemusten nousevan pintaan.

Kovasti olen miettinyt, kuinka paljon juuri se yhden erityisen ihmisen ilmaantuminen ja läsnäolo lopulta vaikuttivat elämäni muutokseen edellisen blogin loppumisen aikoihin. Tuolloin tapahtui paljon muutakin, hyviä asioita ja uusia elinpiirejä. Elämäni perusta on tällä hetkellä hyvin paljon erilainen kuin tuolloin, tarkoittaako se sitä, että kykenisin olemaan seesteinen ja tyytyväinen myös yksikseni, vai palaako suunnaton kaipuu jotain kohtaan kuitenkin esiin? Se ainakin on varmaa, että elämäni pitää taas muokkautua johonkin uuteen järjestykseen, missä se ei vähään aikaan ole ollut. Toivottavasti tuo järjestys olisi siedettävä, jopa miellyttävä.

Mieli unohtaa yllättävän nopeaa. Välien katkaiseminen toiseen on ehdottomasti ollut hyvä ratkaisu, enää ei tarvitse toivoa tai arpoa. Tottakai kaipaan, paljonkin toisinaan, mutta ensimmäisten päivien ahdistus ja ikävä on väistynyt muun elämän tieltä. Tietyllä tapaa olen hyväksynyt sen, etten voi häntä saada, toisaalta sisäistänyt huomion yleisistä käyttäytymismalleista, joihin hän niin hyvin solahtaa ja joita vastaan on turha taistella. Kaikista pahinta oli aika, jolloin oli yhteyksissä hieman, juuri sen verran että muisti miten hyvin kaikki loksahtavat, toisaalta niin vähän että koko ajan olisi halunnut enemmän. Nyt kun yhteisestä olemisesta ei ole muistutusta, hiipuvat muistot koko ajan kauemmaksi. Hyvä niin.

Sekavaa, tämä päivitys, ajatukset, koko oleminen tällä hetkellä. Muuta ei kuitenkaan ole tarjolla, joten näillä mennään.

Kavereita, ihan kivoja ja menneisyydestä hyvin merkityksellisiä. Yhdessä on hyvä olla, tietyt asiat vain toimivat vuosien hioutumisen myötä täydellisesti ja vanhat jutut saavat kaikupohjansa. Näin vanhempana ryhmässä toimimista on hauska analysoida, kukin on aikuistunut ja ottaa oman roolinsa vaivattomasti. Mutta kuitenkin lopulta taustalle hiipii ajatus, en kuulu joukkoon, en tunne olemista täysin omakseni. En jaksa asennetta, jossa yhteyttä tunnetaan vahvasti tuomitsemalla joku muu ihmisryhmä, jossa ainoastaan oma kapea toimintatapa hyväksytään oikeana. Tai ehkä se johtuu vain siitä, että viiteryhmä on väärä, etten tunne (enää) kuuluvani samaan lokeroon ja iva osuu toisinaan liian lähelle. Koko ajan kuitenkin joku taso jää saavuttamatta, liian pieniä ja ahtaita maailmoita, joiden rajat itselleni näkyvät hyvin selvänä, mutta toiset eivät edes huomaa.

Alkaa muotoutua hauskoja perinteitä. Sama ystävä oli kylässä luonani myös silloin, kun sain tietää Entisellä olevan uuden. Näin heidät yhdessä juuri, kun olin iloisin mielin saattanut ystäväni bussiin paluumatkalle. Nyt, ollessamme kaupungilla, toinen soitti. Olen kuulemma ollut ajatuksissa, sisältynyt kirjoituksiin. Sitten, ihan sivulauseessa: ”Nainen, jonka kanssa tällä hetkellä seurustelen...”

Edellisestä lauseesta selvisi sekin, mitä kertomista voisin käyttää häntä vastaan halutessani: ”…hänen kanssaan eivät diskurssit kaikilta osilta kohtaa.” Pieni lause sinällään paljastaa hyvin paljon, varsinkin kun hän erikseen ajattelee sen eteenpäinviemisen voivan häntä vahingoittaa. Silti, yhteys ei ole hänelle parisuhteelta vaadittua, sillä ei ole merkitystä. Muut asiat nousevat suurempaan merkitykseen.

Kirjoituksen julkaisu katkesi eilen puheluun (ja aiheutti muutaman kappaleen deletoimisen, siitä katkonaisuus). Viimeinen sellainen, nyt lopullisesti. Hieman hämmennystä, taustalla tiettyä surua siitä, että tulee jotain menettämään: ”Oletko todella sitä mieltä, ettei minulla olisi enää mitään annettavaa sinulle?” ”Olisihan se sääli, olemme kuitenkin olleet niin paljon tekemisissä...” Selityksiä, tekosyitä miksi välien katkaiseminen aiheuttaisi outoutta. Pitkiä hiljaisia pätkiä, toisaalta halu puhua ja sanoa paljon, mutta toisaalta tieto siitä, ettei se auta mitään. Koko ajan pieni pelko: Onko tämä se hiljaisuus, johon puhelu loppuu? Silti: ”Ei tämä tunnu nytkään vaivaannuttavalta, meillä on edelleen se yhteys, myös hiljaa oleminen kanssasi tuntuu luonnolliselta”.

Viimeisenä viestinä: ”Kehity! Tiedät, että olet harvoja ihmisiä, joille sen voin sanoa, jotka sen ymmärtävät.” Puhelun jälkeen lähetin vielä sähköpostin, varmistukseksi siihen, että toinenkaan ei enää ota yhteyttä. Olen paskana, en kykene, älä soita enää.

Ihmissuhteen loppuminen päättää paljon. Väistämättä on asioita, joista pitää luopua vaikka ne kuinka haluaisi säilyttää. Luopuminen on vaikeaa, vielä vaikeampaa on sen hyväksyminen, että on vain pakko luopua.

Menettää tärkeä ihminen. Luopua toisen seurasta, ajatuksista, kaikesta siitä, mitä toisen seurasta on saanut ja varsinkin siitä, mitä ei koe muilta saavansa. Mitä kovempaa on välittänyt, sitä suurempi on kaipaus juuri sitä ihmistä kohtaan. Eri ominaisuuksia, ulkonäköä, huumoria, kaikkea, mikä tekee hänestä juuri erityisen.

Arki. Vaikka toinen ihminen olisi ollut kuinka epämerkittävä tahansa, jos aikaa on vietetty paljon yhdessä, aina jää aukko. Yhteiset tavat ja tekemiset, varsinkin sellaiset, mitä ei muiden kanssa ole tottunut tekemään. Tilalla yksinäisyys, niin kauan kuin nuo aukot kykenee jollain muulla täyttämään.

Unelmat. Jos on jo uskonut ja toivonut, että tämä olisi tässä. Suhde olisi se, joka kestäisi loppuelämän, sen varaan voisi rakentaa suunnitelmia eikä enää tarvitsisi olla yksin. Jos yrityksiä on takana useampia, lopullisuuden unelmien hautaaminen on kerta kerran jälkeen tuskaisempaa. Paluu yksinäisyyteen, etsimään sitä jotain, mitä paljon haluaisi, muttei ole vielä saavuttanut.

Tunteet. Tunne siitä, että itsestä oikeasti välitetään ja on jollekin se kaikista tärkein. Se, jolle soitetaan kun jotain ihmeellistä tapahtuu ja jota kaivataan, jos hetkeen ei voi nähdä. Yksin olemisessa yksi suurimmista haittapuolista on se, että oikeasti ei ole ketään erityistä. Ystävät eivät sitä aukkoa koskaan voi täyttää, vaikka lähelle pääsevätkin.

Surutyö on sitä nopeampaa ohi, mitä nopeammin sen aidosti voi aloittaa. Kun oikeasti luopuu toivosta ja hyväksyy, että yli on vain päästävä. Missä kohtaa se piste tulee? Eri asioiden kanssa tuo piste voi tulla eri aikaan, ehkä se on armollisempaa niin. Unelmat, niiltä osin kun niihin uskoin, murskaantuivat ennen juhannusta. Se oli rankkaa. Rippeet jäivät jäljelle, nyt nekin uhkaavat romuttua.

Entisen kanssa hyväksyminen tuli lopullisesti vasta silloin, kun sain tietää että hänellä oli uusi. Tarvitsenko edelleen saman merkiksi siitä, että kaikki on menetetty? Tällä hetkellä tuntuu, että lopullinen luopuminen vaatii sen tunnustamisen, että on löytynyt toinen, jolla on sama merkitys kuin minulla. Vaikkei heillä suhdetta olisikaan, jos joku muukin voisi täyttää saman paikan kuin minä, jos minussa ei enää olisi mitään erityistä. Nurkan tanakahan se odottaa, lopullisesti ääneen sanottuna.

Paljon tehtävää, pitkä syksy aikaa.

Samat vanhat tunteet, vuosien takaa. Aamut ovat pahimpia, tekisi mieli vain painaa pää tyynyyn ja jäädä sänkyyn lojumaan koko päiväksi. Lievä ahdistus, jokin painaa rintaa ilman oikeasti todellista syytä. Ei jaksaisi lähteä töihin, vaikka siellä helpottaa, voi hukuttautua muuhun. Illat eivät ole sen parempia. Tuntuu mahdottomalta mennä nukkumaan, vaikka väsyttäisi. Viimeiset toimet, hampaiden ja kasvojen pesu, tuntuvat suunnattomilta urakoilta. Mitä sosiaalisempi yrittää olla, sitä suurempana tunne iskee hetkinä, kun lopulta palaa yksinäiseen asuntoon.

Olen kokenut tämän ennenkin, ainoastaan aika auttaa. Ja jossain vaiheessa se lopulta auttaa, tiedän. Viikonloppuna taas vieraita, silloin edes hetkeksi muihin maailmoihin. Sunnuntai-iltana vaihteeksi palasina, senkin tiedän jo etukäteen.

Siltikin, vielä pari päivää. Sen jälkeen on edes teoreettisesti mahdollista, että toinen yrittäisi ottaa yhteyttä. Jos yrittää. Ja jos ottaa, kuinka reagoida? Vastata soittoon, jossa iloisena kysellään kuulumisia? Jossain taustalla edelleen elää toivo, vaikka se onkin epätoivoista. Mitä se nimittäin parhaimmillaankin olisi? Neidillä ei olisi merkitystä, mutta eihän minullakaan kuitenkaan. Sama vanha jatkuisi... Ja kuinka monta kertaa vielä kestäisin tämän olon? Silti lopullisen ratkaisun tekeminen pelottaa, eikä siihen ole voimia. Eilen melkein, se ei vaatisi kuin yhden sähköpostin tai viestin, jonka jälkeen toinen tajuaisi pysytellä erossa. Pallo kun on minulla, toinen alistuu päätöksiin. Jos tällä hetkellä edes muistaa tai välittää mistään päätöksistä ollenkaan.

Ei vielä, päivä kerrallaan.

Raja tuli vastaan, hyvin vahvasti. Liikaa totuuksia ja toisaalta liikaa epäluottamusta ja epämääräisyyttä. Sen vielä kestän, että minun suhteen ei välttämättä olla varmoja. Niin kauan kuin minulla on kuitenkin joku merkitys, jotain mikä erottaa minut muista. Mutta siinä hetkessä, kun tajuan olevani tietyissä asioissa, niissä missä haluaisin olla kaikista merkityksellisin, vain yksi useasta, niskaan valuva paska ei yhtäkkiä vaikutakaan kovin houkuttelevalta.

”Neiti lähti vasta aamulla. Huomenna hän tulee käymään täällä.”

”Sinulle jää nyt täysin väärä mielikuva koko tilanteesta ja siitä mitä oikeasti tapahtui.”

”Haluaisin kuulla mielipiteesi ja sillä olisi merkitystä, mutta en voi ottaa riskiä ja kertoa sinulle kaikkea, sillä voisit käyttää sitä tietoa minua vastaan.”

Klick, poista ja torju.

Illalla päätös oli hyvin selkeä ja varma, hyvin surullinen. En tarvitse sitä paskaa, toisaalta toinen ei tarvitse minua. Jos minulla oikeasti ei ole mitään merkitystä, varsinkaan sellaista mitä haluaisin, miksi ihmeessä kiusaisin itseäni yhtään enempää? Pikkuhiljaa kuitenkin mieli valitettavasti alkaa taas kääntyä. Mitä ne sanat oikeasti tarkoittivat, mitä niistä pitää tulkita? Entä jos sittenkin... Arkeen liittyviä asioita, jotka tekisi mieli kertoa ennen kuin muistaa, ettei enää aio rupatella. Onko pään seinään hakkaamisessa kuitenkaan mitään järkeä? Poissa silmistä, poissa mielestä. Mitä kauemmin on erossa eikä pidä yhteyttä, sitä kaukaisemmaksi kaikki muuttuu. Yksikin tapaaminen aina nostaa pintaan sen, miksi toinen on merkityksellinen.

Aina olen kuvitellut parisuhteista, että juuri se tietty henkinen yhteys ja toisen tunteminen olisivat avanasemassa. Entisen tapaamisen ja sen yhteyden kokemisen jälkeen tämä kuvitelmani on korostunut ja itse omissa tunteissani miellän sen hyvin vahvaksi vakuttimeksi. Jotenkin olen tuudittautunut siihen uskoon, että sen yhteyden löydyttyä muu sujuu jossain määrin itsestään, onhan se perusta niin vahva. Mutta kuitenkin, onko sillä loppujen lopuksi mitään väliä?

Kesän alussa Entisen kanssa jutellessani kysyin häneltä, onko hän löytänyt sen saman yhteyden nykyisen tyttöystävänsä kanssa, minkä siinäkin keskustelussa myönsi minun kanssa olleen. ”En täysin samaa, mutta jotain yhtälailla arvokasta”, hän vastasi. Vaikka meillä kuinka se yhteys oli, ei suhde silti toiminut. Nyt huomaan saman vielä raadollisempana. Toinen on juurikin täsmällisesti sanonut, että se yhteys ei ole parisuhteen kannalta hänelle oleellista. Että hän ei sitä suhteesta kaipaa, vaan saa vastaavan esimerkiksi kaveruudesta.

Kuinka todennäköistä oikeasti on, että vaikka tuon yhteyden suuren sattuman tuloksena jälleen kerran löytäisin, se kuitenkaan johtaisi mihinkään muuhun lopputulokseen kuin nämä aiemmatkaan? Vaikka yhteys kuinka paljon minulle olisi se maailman tärkein ja arvokkain asia, mikä takaa että se koskaan olisi vastaavaa sille toiselle osapuolelle?

Ehkä hieman katkerana miellän tämän aiheen vahvasti sukupuolisidonnaiseksi. Miehille se on vain niin paljon helpompaa. Nainen on se mukava kodinhengetär, jonka kanssa harrastetaan seksiä ja puuhaillaan iltaisin mukavia. Pidetään nainen tyytyväisenä, mutta ei koskaan paljasteta sitä todellista itseään. Se kaikki muu oikeasti tärkeä hoituu kaveripiirin kautta. Toisten miesten kanssa voi helposti parantaa maailmaa ja käydä älyllisiä mittelöitä, miksi siihen tarvitsisi naista? Kuinka tuohon malliin voi tunkeutua sisään, jos ei haluakaan täyttää sitä perinteistä naisen paikkaa, vaan kaipaa jotain muuta?

Mitä asialle sitten voi tehdä? Tarkoittaako se julmasti vain sitä, että minun tulee muuttaa ideaalejani ja vaatimuksia, mukautua siihen, että en koskaan tule saamaan sitä, mitä eniten haluaisin? Vai pitääkö minun muuttaa itseäni siihen suuntaan, että vastapainona omille tärkeille asioille, voisin tarjota yhtälailla ne asiat, mitä se toinen arvostaa? Vaikka itselleni niillä asioilla ei olisi yhtään mitään väliä. Tehdä itsestäni tuote, johon se jonka lopulta haluan, ei voi olla tarttumatta? Luopua uskosta, että aitoudella on merkityksensä ja että sen pitäisi lopulta riittää? En todellakaan tiedä, yhtään mitään enää.

Löytää sellainen, jonka olemassaoloon ei ole voinut uskoa.

Seurata toisen mielen kiemuroita, vaikuttua. Tykätä toisen ajatusten kulusta, siitä mitä hän on ja mistä rakentunut. Nähdä menneet koettelemukset ja niiden jalostava vaikutus. Saada pitkästä aikaa henkistä haastetta niin paljon, että ajattelu ja sen kehittäminen korostuvat. Nauttia pelkästään yleismaailmallisesta keskustelusta suunnattomasti, vaikkei välttämättä olekaan samaa mieltä kaikesta. Jakaa ajatuksiaan, kokea tulleensa ymmärretyksi ja arvostetuksi. Saada vastetta. Nauraa hassuille asioille, jotka toinenkin täydellisesti ymmärtää.

Tykätä toisen ulkomuodosta niin, että voisi tuijotella vaikka kuinka pitkään. Löytää tuhottomasti pieniä ominaisuuksia, jotka miellyttävät: hymy, silmät, hartiat, lantiolinja. Ei sillä, että toinen välttämättä voittaisi mallikisoja, vaan sen vuoksi että ulkomuoto ilmentää juuri sitä kaikkea, mitä toinen on ja sellaisenaan on täydellinen. Suunnattomasti haluaisi olla lähellä, koskea, nuuhkia. Tulla itse kosketetuksi.

Nauttia yhdessä vietetystä ajasta suunnattomasti. Harrastaa asioita, joita ei yksin niin helposti tekisi. Tulla onnelliseksi yhdestä katseesta tai virnistyksestä, joka kertoo sanattomasta ymmärryksestä. Haluaisi koko ajan ottaa sen yhden askeleen, jolla pääsisi vielä lähemmäs, ihan kylkeen. Lukea merkityksiä käytöksestä, välillä nähdä niitä ja toivoa hieman enemmän.

Ajatella, että juuri tuon haluaisin. Juuri nuo silmät katsomassa minuun, kädet koskemassa. Haluta kaikki mahdollinen aika itselle. Voisipa sanoa, että hän kuuluu minulle! Kulkea tietoisena siitä, että itse olisi myös hänelle se tärkein, merkityksellinen.  Unelmaa.

Ja sitten toivoa, että edes pieni häivähdys olisi molemminpuolista.